Beautiful People

Kaikkea sitä ihminen kokeileekin. Muutama päivä sitten rekisteröidyin, tarkemmin sanoen ilmaisin halukkuuteni liittyä jäseneksi, internetin kauneimpien ihmisten yhteisöön, Beautiful Peopleen. Itse hakemuksen ja profiilin täyttäminen ei ollut vaikeaa, lisättävien kuvien kanssa oli hieman ongelmia, johtuen myös nettiyhteydestä.

Lisäsin kesäisen kuvan, jossa poseeraan nätisti puuta vasten nojaten. Aurinko valkaisee hiukseni ja hymyni on leveä - kuva on yksi parhaita minusta otetuista ikinä. Jonkin aikaa myöhemmin päätin vielä lisätä pari kuvaa, joissa kasvoni näkyisivät paremmin. Valitsin kaksi nättiä yksilöä, joissa testaan wanhojentanssipukuani - nuo kaksi olivat niitä onnistuneimpia otoksia kuudestakymmenestä kolmesta. Tietystihän minulla oli aikomus todella päästä jäseneksi.

Tai oikeammin tarkoitukseni oli katsoa, mitä mieltä ihmiset ovat ulkonäöstäni - olisinko tarpeeksi kaunis heidän joukkoonsa. Tutkiva journalisti sisälläni oli herännyt pari päivää aiemmin luettuani Helsingin Sanomista (tai Nyt-liitteestä) erään toisen tutkivan journalistin (ammattilainen) kokeiluyrityksestä liittyä jäseneksi. Kiinnostuin. Olisi hyvin mielenkiintoista nähdä, millä tavalla nämä kauniit ihmiset kommunikoivat keskenään, haukkuvatko he rumia ihmisyksilöitä ympärillään, onko sivusto vain seuranhakijoita varten tarkoitettu?

Anyway, äsken kirjauduttuani sisälle Beautiful Peopleen sain selville, että sen jäsenet olivat demokraattisesti äänestäneet, etten ole tarpeeksi kaunis heidän joukkoonsa. Sisäisen tutkivan journalistini tutkimusmatka jäi siis niiltä osin sikseen. Minulla ei ole aikomustakaan yrittää sisäänpääsyä toista kertaa.

Liekö sitten katkeruuden kavala peikko joka puhuu, mutta selattuani Beautiful Peoplen jäsenien kuvia (pääasiassa naisten) totesin suurimman osan olevan suhteellisen tavallisen näköisiä. Yhteistä heille tai silmäänpistävää oli hoikkuus, paksu pakkelikerros, kuvien muokkaaminen, paljastava pukeutuminen ja seksikäs kuvakulma. Olisi tietysti mielenkiintoista kokeilla, että minkälaiseen tulokseen sitä yltäisi huonoimmat vartalonosat peittävällä kuvakulmalla pelkissä bikineissä.

En usko, että katkeruuden peikko puhuu. Yhtä skeptinen olin jo ennen rekisteröitymisyritystäni. Kauneus on katsojan silmässä. Tai korvassa. Eivät kaikki näkemäni profiilikuvat olleet kauniita. Sitä paitsi, ainakin kaksi ihmistä piti kuvistani ja antoi positiivisen äänen. :) Sitä en saanut selville, että kuinka monta ihmistä oli yhteensä äänestänyt.


Btw, Lumiukon laulaja on mies!

Kiireinen viikko vie voimat

Lähes viikon ajan olen ollut joka päivä tai ilta jossakin - juosut ympäri kyliä Hämeenlinna-Riihimäki -akselilla. Parit partion joulujuhlat siihen mahtuivat, samoin yksi turistikierroksen vetäminen. Ja näiden lisäksi vielä jouluun ja vanhojentansseihin liittyvää ostosstressailua ja itse ostostelua.

Turistikierros oli tiistaina Hämeenlinnassa. Vaeltajavartiomme, tai osa siitä, oli kokoontunut erästä saksalaista varten, joka sitten päätti tuoda myös latvialaisen kaverinsa (tyttöystävänsä?). Istuimme ensin hetken kololla ja juttelimme, sitten lähdimme kiertämään Hämeenlinnaa. Ulos päästyämme törmäsimme ensin yhteen entiseen opettajaani, joka jututti vaihto-oppilaita muutaman minuutin, ja ennen kuin pääsimme irti tilanteesta osui paikalle vielä toinen vanha opettajani. Jotenkin tuntui, että siinä tapahtui liian monta asiaa viidessä minuutissa.

Kävelimme Hämeen linnalle jutustellen samalla. Linnalla minä ja toinen vaeltajavartiomme jäsen annoimme vaeltajalupauksen yhden kuvatessa kamerallani ja yhden ottaessa sitä vastaan. Valitettavasti kaikki kuvat heilahtivat pahasti, joten tähän yhteyteen ei ole nyt kuvaa.

Linnalta suuntasimme torille, jossa lahjoitimme turisteillemme partiokassit, -heijastimet ja t-paidat. Olivat oikein otettuja. Ovelasti (ovelasti ja ovelasti...) yritin vielä solmia suhteita sekä Latviaan että Saksaan. Erittäin kivaa olisi joskun hipsiä noihin maihin vaikkapa vaeltamaan. Tai sitten ihan vain lomailemaan.


Mutta kiireinen viikko vie voimat. Erityisesti matematiikan opiskelulta. Onneksi tämän vuoden neljäs (? En pysy enää laskuissa.) matematiikan opettajani on vihdoin mielestäni hyvä opettaja. Ja mukava! Joten täytyy tässä viikonloppuna kiriä tehtäviä laskemalla ja muistella sitä yksityisopetustuokiota, jonka sain tänään muiden laskiessa vauhdilla eteenpäin.

Hyvä kun läksyjä on yleensä jaksanut tehdä. Eikä asiaa tietenkään auttanut, että viikolla asuinpaikkani tietokone oli antiikkisempaakin antiikkisempi, eikä täten toiminut kovinkaan loistavasti. Eli en siis kuunnellut musiikkia, mikä sai minut stressaamaan entistä enemmän. Onneksi tänään olenkin sitten ottanut takaisin viikolla menetetyn musiikinkuuntelun. Ja siis myös rentoutunut.

Ensi viikko ei, kiitos kaunis, ole kiireinen.

Liukastelua

Männäviikolla tuli pyörähdettyä autokoulun puolesta liukasradalla. Onnistuin jopa sytyttämään pienen kiistatilanteen minun ja lippispäisen kanssa kotimatkalla. (Tiivistetysti: kome kilometriä tunnissa ylinopeutta ja lippispäisen liian herkkä reagointi.) Mutta liukastelu oli hupaisaa.

Moottoritiellä ajaminen on tylsää.

Kaarteessa jarruttaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. Käsijarrun kanssa kuitenkin toimin hyvin yhteen.

Johtopäätös kaikesta: En halua Toyota Yarista, siinä on ikävä vaihdekeppi. Muuten auto kyllä toimi. Paitsi silloin, kun siitä meni käsijarru tai nopeusnäyttö rikki. Silloin pitää sammuttaa auto ja käynnistää uudelleen - ja kas! Vika korjattu.


Taidan ajatella ihan liikaa. Ei pitäisi kehitellä ajatusjuoksua eteenpäin pikkuasioista. Tulee vain paha mieli ja ahdistus. Noh, pimeät ensi viikolla. Ja viimeinen teoria.
Eiköhän se lippispäinen jaksa minua vielä sen verran ennen joulua katsella.

Sanonnoista

Kuinka joku voi vihata niitä!?

Tänään törmäsin henkilöön, joka reagoi hyvin voimakkaasti "pois se minusta" -sanontaan. Kummastuin. Sanonnan virkkonut henkilö ei edes osittanut sanojaan kiivastuneelle, kiivastunut kuuli ne ohimennen. "Mä vihaan tota sanontaa," oli kommentti.

Itse pidän sanontoja valtavassa arvossa. Sanonnat, kuten "pois se minusta" ovat jäänteitä vanhemmilta aikakausilta ja enimmäkseen niitä kuuleekin "wanhoissa hywän ajan" suomi-filmeissä. Ainakaan omaan murteeseeni edellämainitun kaltaiset sanonnat eivät kuulu. Silti niitä pitäisi mielestäni vaalia, kuulostivat ne sitten kunkin korvaan kuinka kliseiseltä tahansa.

Äkkiseltään ei tule mieleen muita sanontoja. Mutta se tuli mieleen, että edellisestä Juurakon Huldasta on vierähtänyt hieman liian pitkä tovi. Täytyykin katsoa se taas joku päivä. Ja voisin myös koettaa bongata televisiosta joitain suomi-filmejä, Ansa Ikonen koukuttaisi erityisesti.


Olen muuten parina viime iltana miettinyt suomen kielen sijamuotoja. Muistelisin niitä olevan 15, mutta en keksi kuin 11. Nominatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, ines-, ela-, illa-, ades-, abla-, alla-... Ne muut olivatkin harvinaisempia. Täytyy tarkistaa. Hyvin hallussa tämä äidinkieli.

Wikipedia sanoo:

Suomen kielen sijat

Suomen kielessä on vakiintuneen käsityksen mukaan seuraavat 15 sijaa: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, sisäpaikallissijat inessiivi, elatiivi ja illatiivi, ulkopaikallissijat adessiivi, ablatiivi ja allatiivi, sekä abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Eräissä murteissa esiintyy lisäksi eksessiivi.

Määritelmällinen raja sijamuotojen ja adverbijohdannaisten välillä ei suomessa ole aivan yksiselitteinen; joskus myös prolatiivi luetaan sijamuodoksi, mahdollisesti eräät muutkin johdannaistyypit, joita käytetään vain muutamista sanoista. Osa näistä on nykykielestä muuten hävinneitä sijoja, jotka ovat jäänteitä uralilaisesta kantakielestä. Kysymys siitä, nimitetäänkö näitä muotoja sijamuodoiksi vai adverbijohdoksiksi, on tulkinnanvarainen, koska näissä muodoissa taipuvat vain muutamat sanat. Tällaisia suomesta kuvattuja adverbisijamuotoja ovat superessiivi, delatiivi, sublatiivi, latiivi, temporaali, kausatiivi, multiplikatiivi, distributiivi, temporaalinen distributiivi, situatiivi, oppositiivi, separatiivi ja lokatiivi..

Toisaalta esimerkiksi instruktiivia käytetään etupäässä vain tietyissä vakiintuneissa yhteyksissä, jotka miltei yhtä hyvin voitaisiin käsittää myös adverbeiksi.

Paranoia

Kumma kuinka sitä tuntee itsensä aika usein vainoharhaiseksi.

Onko housujen vetskari auki?
Onko meikki levinnyt?
Ovatko hiukset sekaisin?
Alkoivatko menkat juuri?
Puhuvatko nuo minusta?
Nauravatko nuo minulle?
Olenko unohtanut jotain?
Muistinko varmasti kaiken?

Enimmäkseen epäluuloisuus liittyy ulkonäköön. Sitä kai pelkää tulevansa nolatuksi. Tälläiset pikkuasiat ja niistä murehtiminen kuitenkin nakertavat itsetuntoa roimasti. Itsensä epäily ei ole tässä yhteydessä hyvä asia. Tekee mieli kaivautua johonkin isoon, pehmeään ja peittävään, mielellään vielä poistua paikalta.

Mikäköhän tässä auttaisi? Tietysti muiden ihmisten käytös vaikuttaa osaltaan, erityisesti kouluympäristössä.Haluan antaa itsestäni itsevarman, asiallisen, ystävällisen, rennon, mutta silti tietyllä lailla tiukan kuvan. Kovin harvoin tunnen onnistuvani. Yleensä vikaan menee itsevarman ja rennon kohdalla. Useimmiten tiukentavalla tavalla.

Joskus mietin, kuinka pohjalla itseluottamukseni ja -varmuuteni olisi, jos en seurustelisi. Nyt kun seurustelen, tiedän ainakin, että joku pitää minusta, tukee ja suojaa minua. Kävi sitten mitä tahansa.

Noh, uskallan nykyään taas käyttää korkokenkiä koulussa. Sattuneesta syystä sekin oli vähän aikaa pois kysymyksestä. Kuten myös meikkaaminen.

Kytkin, jarru ja kaasu

Ennen autokoulun oppilaaksi ryhtymistä olin oikeastaan asiaa vastaan - olisin mielummin halunnut ajaa ajokortin opetusluvalla jomman kumman vanhempani kanssa. Perustelin asiaa sillä, että homma tulisi kotiopetuksessa huomattavasti halvemmaksi. Lopulta päädyimme kuitenkin vaihtoehtoon autokoulu. Omaan autoon olisi pitänyt tehdä sen verran muutoksia, jotta polkimet olisi saanut myös apukuskin puolelle ja opettajan olisi pitänyt ehtiä käydä jossain välissä kirjallisessa kokeessa. Jälkimmäinen osoittautui itse asiassa yllättävän vaikeaksi järjestää! Eli siis otin itseäni niskasta kiinni, rohkaistuin ja marssin tämän kyläsen ainoalle autokoululle - valinta oli ainakin helppo.

En ehtinyt edes ovesta sisään, kun syöpäkäärylettä ovella polttamassa ollut toinen autokoulun opettajista, se pitkätukkainen bootsijalkainen, kysyi asiaani. Pienellä äänellä vastasin haluavani ajaa B-kortin. Seuraavaksi minulta kysyttiin, että milloin täytän 18 vuotta. Vastattuani opettaja tumppasi röökin ja pyysi astumaan sisälle. Paperit kuntoon ja seuraavana maanantaina homma sitten lähti minun osaltani pyörimään.

Parin teoriaviikon jälkeen pääsin ensimmäiselle ajotunnille. Toinen opettajista, lippispäinen, ajoi auton syrjäisemmälle paikalle, jossa selosti ensin auton käyttöön liittyviä asioita. Noin puolessa välissä vaihdettiin paikkaa, jolloin kokeilin auton perustoimintoja. Opettaja ajoi takaisin autokoululle, mikä oli mielestäni ihan hyvä ratkaisu.

Seuraavalla ajotunnilla pääsin jo kokeilemaan liikenteessä ajamista. Mäkilähdöissä oli pieniä ongelmia, mutta pääasiassa nekin toimivat hyvin. Lippispäinen oli jälleen opettajana, kuten seuraavillakin kerroilla. Ajokertojen lopuksi sain ajaa koululle ja parkkeerasinkin vielä.

Kolmannella kerralla tutustuin jo maantieajoon ja harjoittelin mäkilähtöjä. Ainoa moka sattui kotipihassa, siitä olenkin jo kertonut aikaisemmin...

Sitten! Hämeenlinnan kauhut, onhan nekin joskus uskallettava kohdata. Edellisenä yönä ei oikein uni tullut silmään. En tosin tiedä, johtuiko se enemmän ajamisesta vai seuraavan päivän historiankokeesta. Oikeastaan en joutunut vielä sinne kamalimmalle alueelle, kiertelimme vasta Myllymäessä, Kaurialassa ja Tiiriössä. Pääsin kokeilemaan vähän liikennevalojakin, enkä edes mokannut niissä! Kytkimen käyttöä kehuttiin ja muutenkin ajotapaa. Hyvä minä, siis.

Joutui opettaja kuitenkin puuttumaan ajamiseeni, ensimmäisen kerran koko autolla-ajeluaikanani. Musta amisauto päätti ohittaa meidän sinisen kiiturimme samalla, kun itse olin ohittamassa paria pysäköityä autoa. Silloin vierustoveri painoi jarrua, kuitenkin melko kohtalaisesti. En ollut juuri silloin katsellut peileihin enkä siis rekisteröinyt autoa. Amisauton ohituksen jälkeen opettaja kirosi, että tuollaisilta saisi saman tien ottaa kortin puoleksi vuodeksi kuivumaan. Edellisellä teoriatunnilla olimme käsitelleet ohittamista - kohtalon ivaako? No, itse en ollut rikkova osapuoli.

Pitihän sitä tietysti itsekin mokata, kuinkas ollakaan, kotimatkalla. Tällä kertaa ei tosin niin lähellä kotia, kuin viimeksi. Vaihdoin kakoselle kääntyessäni pois vanhalta kolmostieltä. Kurvailin kaarteen nätisti alas, mutta jouduin melkein pysäyttämään Turengintien risteykseen. Lopulta kävi jotenkin niin, että nostin kytkimen liian aikaisin ylös ja auto sammui - toki keskelle risteystä, mihinkäs muuallekaan. Onneksi oli aika hiljaista ja muita autoja ei ollut näköpiirissä.

Käsi vain viuhahti, kun lippalakkipäinen opettajani oli kääntänyt virta-avaimesta auton ensin pois päältä ja sitten päälle ja kehoitti mina painamaan kaasua. Hyvä kun itse ehdin tajuta koko asiaa, kai siinä oli pienessä shokissa. Opettaja selitti, mitä oli tapahtunut ja miksi, mutta järkytyksissäni pyysin häntä toistamaan selityksen parin kilometrin päästä - ensimmäinen selitys oli mennyt kokonaan ohi. Kiitin kauniisti avusta tilanteessa. Työtäänsähän hän vain teki, mutta se nyt vain tuli ensimmäisenä mieleen. Tapauksen jälkeen ajoin päämäärääni ilman ongelmia, ehkä vähän tavallista vielä skarpimpana.

Pidän opettajani opetustyylistä erittäin paljon. Hän on rauhallinen, ei koskaan moiti (Tai ei ole ainakaan vielä moittinut, ehkä moittii sitten, kun teen jotain erityisen typerää, mene ja tiedä.) tai syyllistä. Hän kehottaa itse kertomaan, mitä tein väärin, kysyy "Huomasinko?" - liittyi asia sitten omaan ajamiseen tai muiden liikenteessä olevien käyttäytymiseen. Ajaessani olo on turvallinen ja varma. Bootsijalkaista opettajaa en ole opetushommissa päässyt vielä kokeilemaan, enkä tiedä pääsenkö ollenkaan, mutta jotenkin tuntuu, että lippispäisen opetustyyli sopii minulle paremmin.

Kotiin eilen päästyäni, ja oikeastaan jo kotimatkalla, analysoinkin päässäni aika paljon lippispäisen opetustapaa ja omaa oppimistani. Totesin yksinkertaisesti lippispäisen olevan helvetin hyvä tyyppi. Ainakin töissä ja asiakkaille.

Ensi kerralla vuorossa olisi liukasrata-ajelu. Itse vähän epäilin omaa valmiuttani radalle, mutta lippispäinen totesi minun olevan ihan valmis menemään pyörähtelemään ja jarruttelemaan sinne. Vielä ennen joulua on myös pimeänajo. Sitten onkin pidettävä taukoa ajamisesta, sekä joulutauon että ajokertojen säästämisen muodossa. Olen kuitenkin jo kolmasosan kerroista pian ajanut, ja inssiin on vielä vähän yli kolme kuukautta. Eli jos tammikuun puolenvälin paikkeilta alkaen ajelee joka toinen viikko pitäisi lopputuloksen olla ihan hyvä. Teoriat loppuvatkin jo tässä joulukuussa.

Nyt kun olen autokoulussa jonkin verran ajellut, tuntuu ammattilaisen valitseminen opettajaksi erittäin viisaalta ja hyvältä päätökseltä. Voin vain suositella kaikille. Sitten kun joskus ajelee tämän koti-cityn teillä täytyy aina muistaa moikata lippispäistä. Ja bootsijalkaista myös, tietysti.

Ai niin, tällä Hämeenlinnan ajokeikalla osasin jo vähän keskittyä puhumiseen ja kuunteluun! Kehitystä!

Ajatusten purkua

Olin eilen Hattulan kirkossa järjestetyssä Juha Tapion ilmaiskonsertissa. Koko rakennus oli lähes ääriään myöten täysi. Jo puoli tuntia ennen konsertin alkamista oli pakko viedä auto melko kauas parkkiin. Tapion soittolistaan kuului pääosin radiossa soineita hittibiisejä, mutta ne kuulostivat aivan erilaiselta pelkän akustisen kitaran säestyksellä kuin tietokoneen kyseenalaisessa kunnossa olevista kaiuttimista. Kotiin päin lähtiessämme paikallisen kiinteistönvälittäjän auto hieman kolhaisi omaamme, mutta mainittavaa vahinkoa ei tullut, joten asia jäi sikseen.

Koeviikko nyt meni miten meni, yleisesti ottaen varsin kohtalaisesti. Historiankoe ei oikein mennyt putkeen, mutta ei se myöskään kauheasti harmita. Nyt onkin aika panostaa jo seuraavaan opiskelurupeamaan ja vähitellen on myös alettava ajattelemaan ensi koeviikkoa. Ei kuitenkaan ehkä ihan vielä tänään... Jos vaikka rentoutuisi My Familyn seurassa parin tunnin ajan.

Nyt on vasta toinen päivä joulukuuta ja olin jo unohtaa kalenterinluukun avaamisen! Kauhistus.

Suomi24:n sähköpostipalvelu ei toimi. :(

Päivä, jonka aikana tapahtui liian monta asiaa

*Kohtasin homeisen ruisleivän.
*Söin (join) aamupalaksi lasin mehua.
*Kertasin saksan verbien ja adjektiivien rektioita, wo-verbejä, pronominaaliadverbejä ja relatiivipronomineja.
*Feilasin saksankokeen heti kättelyssä hätäilemällä kuuntelussa. Pusersin sitten loput tehtävät väkipakolla, mielialalla "vedän ruksit yli, vedän ruksit yli,..."
*En vetänyt rukseja yli.
*Sain pikaopetusta HD-tekniikasta ja televisio-tietokone -yhdistelmästäni.
*Sain suklaajoulukalenterin.
*Kehityin nettibiljardissa suurin harppauksin, aka voitin monesti.
*Tyhjensin ja täytin tiskikoneen.
*Kuuntelin Bresson noin viisikymmentä kertaa.
*Piirtelin kaavion tähdistä ja puolijoukkueteltasta.
*Valmistelin tehtäväkäskyn ja vastauslomakkeen, sekä lähetin ne eteenpäin.
*Kuuntelin No Blind Eyes Can See:n noin viisikymmentä kertaa.
*Hain puhtaat pyykit.
*Vein roskat.
*Lajittelin koulukirjoja.
*Laitoin jouluvalot roikkumaan seinälle.
*Yritin laittaa toiset jouluvalot peiliin, mutta totesin, ettei johto riitä enää tänä vuonna lisääntyneen elekrtoniikan takia.
*Pohdin farkkujen pienentämistä.
*Sain kuulla, että edellinen on käytännössä mahdotonta. Ja melkein teoriassakin.
*Sain kuulla, että linnanjuhlat on katsottava tänä vuonna: sukulaiset hipsivät sinne sentään jostain päälaelta asti.
*Vein likapyykit.
*Kasasin pullot pullokasseihin ja valmiiksi oven viereen poisvientiä varten.
*Pakkasin viikonlopun kamat.
*Tutkiskelin historiankirjaa.
*Pohdin menneitä partiotaitokisoja.

Vielä tänään:

*Matkustan.
*Käyn saunassa.
*Luen historiaa.
*Teen lämpimiä voileipiä.
*Syön edellisiä.
*Maistan Saksantuliaisia.


Hirveästi asioita normaaliin päivään verrattuna - olivat sitten kuinka pieniä tahansa.

Ja ennen kaikkea: olen roikkunut netissä suurimman osan ajasta.

Kutsuttu vs ei kutsuttu

Dr.Philin ohjelmassa oli tänään mielenkiintoinen jakso. Tuleva anoppi ja tuleva miniä olivat (verbaalisesti) toistensa kurkuissa kiinni. Ilmeisesti anoppi kuvitteli poikansa olevan edelleen pikkulapsi ja miniä reagoi tähän melko lapsellisesti. Kaikesta huolimatta sympatiani olivat miniän puolella.

Anoppi oli haukkunut miniää tämän kuullen pojalleen ja myös suoraan päin miniän naamaa - joko kirjeitse, sähköpostitse, puhelimessa tai ihan lähietäisyydeltä. Miniä tietysti laittoi takaisin kaikkina edellisinä versioina, myös MySpacessa. Lopputuloksena oli se, että morsiuspari ei halunnut kutsua anoppia häihinsä. Mikä oli mielestäni täysin oikea teko. En minäkään haluaisi häihini ihmistä, joka ei olisi onnellinen puolestani - oli henkilö sitten kuinka läheinen tahansa.

Anoppi oli tietysti jakanut tuskaansa ja kiukkuaan sisarensa, siskonpokansa ja varmaan koko muunkin suvun kanssa, minkä johdosta kukaan suvun jäsen ei halunnut tulla häihin ja bestmankin kieltäytyi kunniasta jatkaa tehtäväänsä. Ohjelmassa anoppi ja tämän sisko syyttivät miniän äitiä tyttärensä suosimisesta, vaikka olikin nähnyt tyttärensä kirjoittamia ilkeitä tekstejä. Eikä miniän äiti ottanut heidän mielestään vastapuolta huomioon.

Ja anopin sisko kehtasi väittää, että samantyyppisessä tilanteessa ei suosisi lastaan. Uskokoon ken tahtoo, sillä samassa tilanteessa hän suosi sisartaan, vaikka oli varmasti nähnyt tämän puolelta lähteneitä haukkumisviestejä. Ilmeisesti vain hänen sisarensa viestit olivat oikeutettuja, sillä miniä oli aloittanut koko selkkauksen. (?)

Joka tapauksessa, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta valittaa, jos ei ole saanut kutsua häihin. Jonkin verran tuossakin tapauksessa pitäisi anopin hälytyskellojen soida: hän tietää olevansa epätoivottu vieras, käytöksensä takia (oli se sitten oikeutettua tai ei). Miksi ihmeessä sitten hän edelleen vaatii päästä häihin? Koska ne ovat hänen ainoan poikansa! "Joka on muuttunut tavattuaan tämän naisen! Onko se normaalia?"
Totta helvetissä se on normaalia.

Niin paljon kuin tohtori Pili onkin Amerikkaa (ja muuta maailmaa?) auttanut, kaikenlaisten tapausten parissa, niin tämänpäiväinen jakso oli kyllä yksi turhimmista ja turhauttavammista. Anopin ja miniän välinen kiistely ja riitely ei tule koskaan loppumaan, jos minulta kysytään. Parempi olisi vain yrittää sulkea toisensa pois, mahdollisesti pitää (tulevien) lasten takia vähäinen yhteys eikä pilata lasten suhdetta isovanhempaansa. Paitsi, jos isovanhempi puhuu lapsille paskaa näiden äidistä, siinä tapauksessa anopille voikin hankkia lähestymiskiellon koskemaan koko perhettä. Lasta ei ikinä saa asettaa yhdenkään aikuisten riidan välikappaleeksi.

Onneksi minulla ei ole samanlaisia ongelmia. Pidän tulevasta anopistani hyvin paljon, samoin kuin muistakin miehenpuolen sukulaisista. Yleensäkin viihdyn suvun parissa. Itse asiassa haluaisin viettää nykyistä enemmän aikaa tiettyjen sukulaisteni kanssa.

Väillä olen ajatellut, että sitten kun se päivä joskus koittaa, kutsun häihini tasan tarkkaan vain ystäviäni ja hyviä tuttuja ja jätän suosiolla sukulaiset pois. Tällä hetkellä olen hieman eri aatoksissa ja nykyinen suunnitelma (Siis suunnitlema! Jaa siis mitä? Lähiaikoinako sitä oltiin ajateltu vaihtaa marital statusta, niinkö? No ei nyt sentään. Kattellaan muutama vuosi, tai sitten ei...) miellyttää sekä minua että toista osapuolta. Ja tulee varmasti miellyttämään myös 99 prosenttia minut tuntevista ihmisistä. Mutta tästä ehkä joskus toiste.

Taajamamerkkejä ja kolmioita

Ajelin sitten eilen ihan kunnolla autolla. Kyllä vähän jännitti.

Olin autokoululla suhteellisen ajoissa, sillä ruotsin pohjatunti oli loppunut kuvittelemaani reippaasti aiemmin. Odottelin pihalla kymmenisen minuuttia, vähän ennen kahta sain avaimet käteeni ja käskyn avata ovet. Istuin kuskin paikalle, työnsin avaimet virtalukkoon ja huokaisin. Piti hetken aikaa miettiä, että mitäs kaikkea tässä piti oikein tehdä.

Kuitenkin, siirsin penkin, nostin rattia, vedin turvavyön päälle. Peilit olivat ihan kunnossa, mitä nyt vähän hienosäädöin taustapeilin asentoa. Kytkin pohjaan, auto käyntiin, vaihde ykköselle, käsijarru irti, peruskaasu ja kytkintä varovasti ylös. Sitten veivattiin ensin niin pirusti vasemmalle ja heti perään oikealle. Autokoululla on niin ihana parkkipaikka. Ja ford kääntyy niin upeasti.

Matkasimme kohti Kiipulaa. Sain kokeilla vitosvaihdetta 80-alueella. Vaihteiden vaihdot onnistuivat yleisesti ihan hyvin, kerran vaihdoin vahingossa kakkoselta vitoselle kolmosta tavoitellessani. Muu liikennekin pysyi hyvin aisoissa. Kiipulasta päästyämme kävimme pyörähtämässä Kauriinmaalla ja käännyimme Heinäjoentieltä Harvialantielle kohti Turenkia - koko reissun jännittävin paikka. Pääsin kokeilemaan hetken ajan kaasu pohjassa ajamista.

Saavuttuamme takaisin Turengin keskustaan käännyimme kiertoliittymästä Turengintielle. Liinalammen kohdalla käännyimme taas oikealle, juuri ennen puhallusratsiaa. Siviilipoliisiauto oli jo lähdössä perään, kunnes huomasi meidän ajelevan autokoulun autolla. Pienen lenkin jälkeen olimme kiertäneet ratsian toiselle puolelle ja käännyimme sieltä takaisin kohti Turenkia. Olin jo täysin valmistautunut puhaltamaan. En ollut koskaan puhaltanut.

Enkä päässyt nytkään tekemään niin. Poliisinpirulaiset puhalluttivat vain Turengista tulevan kaistan autoja. Tai sitten hyppäsivät meidän yli nimenomaan siksi, että alla oli autokoulun kaara. Ilmaisin lievän pettymykseni ääneen, mikä herätti vieressä istujassa hupia.

Sain ajaa kotiin. Viimeisimpien minuuttien aikana harjoittelin vielä mäkilähtöä. Koko ajokerran pahin, ja ehkä ainoa oikea moka sattui kotipihassa autoa parkkeeratessa. Kotonahan ne suurimmat ja useimmat onnettomuudet ja tapaturmat yleensä sattuvatkin. Minun mokani ei tosin ollut ihan kamala. Kunhan unohdin painaa sitä kytkintä. Ja reagoin opettajan "Kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin" -kommenttiin liian hitaasti.

Ensi kerralla ajellaankin sitten Hämeenlinnan ihmeellisessä maailmassa keskellä kapeita yksisuuntaisia katuja ja vaistellään (sekopäisiä) mummoja. Ja ihan kolmen ajokerran verran.



Johtopäätös: Täytyy opetella vilkuilemaan nopeusrajoituksia ja kolmioita. Ja pitää opetella myös kuuntelemaan, mitä se vieressä istuja sanoo! Liian paljon meni ohi keskittyessä ajamiseen.

"Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni."

Koeviikko on saapunut.

Koko eilinen ilta meni rattoisasti uskontoa lukiessa. Lähinnä tankkasin USA:n kristinuskoa pähkinänkuoressa. Siitäkin huolimatta, että USA:ssa valtio ja kirkko on erotettu toisistaan, vaikuttaa USA yhdeltä maailman uskonnollisimmista valtioista. Uskonto - ja erityisesti kristinusko - nostaa päätään poliittisten asioiden lisäksi myös arkipäivään liittyvissä asioissa. Yhden dollarin (en ole kauheasti tätä Ameriikan rahaa päässyt lähietäisyydeltä tutkimaan, joten muista en tiedä) seteleissä lukee "In God we trust". Sanaparsi "God bless America" on varsin tuttu poliitikkojen lausahtamana.

Fundamentalistikristityt tappavat aborttiklinikoilla työskenteleviä lääkäreitä, koska he tekevät abortteja pienille elämän aluille. Kaikilla on siis oikeus elää. Mutta fundamentalistikristityt kuitenkin eväävät aborttilääkärin oikeuden elää tappaessaan tämän.

Pietistit sanovat EI tapakristillisyydelle. Pietistien mukaan vain kunnon kristitty voi päästä taivaaseen. Vähän sama kuin jehovan todistajien kanssa. Paitsi, että eivät jehovan todistajatkaan enää taivaaseen mahdu, se on täysi jo.

"Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa" kuuluu Pelastusarmeijan tunnuslause. Mormonit kuuluvat omasta mielestään kristittyihin, muut tunnustuskunnat eivät ole samaa mieltä. Kieltämättä, miehen oikeus ottaa useita vaimoja syö kyllä tasa-arvoa. Sitten voi tosin miettiä, että naisella ei ole oikeutta toimia pappina roomalaiskatolisessa kirkossa ja evankelisluterisessakin käydään aika ajoin aiheesta kiivasta keskustelua. Onko se sitten tasa-arvoa?

"Yksin uskosta, yksin armosta" sanoo Luther. Ihmisen teoilla ei ole merkitystä taivaaseen pääsemisen kannalta, vain uskolla. Siinä menivät sukset ristiin roomalaiskatolilaisuuden kanssa. "Mitä enemmän teet hyviä asioita ja vähemmän pahoja, sen vähemmän aikaa joudut viettämään kiirastulessa", sanoo roomalaiskatolilainen.

Sitten vielä fundamentalistikiihkouskovaismuslimit, jotka räjäyttelevät autopommeja ja itsejään, kai silläkin jotain tekemistä uskonnon kanssa on.

Loppuun toteamus:

Niin kauan kuin minkä tahansa lahkon uskovaiset pysyvät minusta käännytysaikeineen kaukana, pysyn myös minä suvaitsevaisena. Kun raja on ylitetty, totean itselleni oikeuden kritisoida ja vastustaa kaikin mahdollisin tavoin.

Antakaa minun uskoa tai olla uskomatta omalla tavallani. En tarvitse tai kaipaa pelastusta, varsinkaan sellaisilta seurakunnilta, joissa pelastuminen on jo mahdotonta.

Ensiapuilua

Johan oli taas päivä - ja vielä jatkuu vaan.
Herätys oli puoli kahdeksalta. Ei siinä muuten mitään, mutta on lauantai. Joku vain menee aina ilmoittamaan minut kaikenlaisiin juttuihin, kuten täksi viikonlopuksi EA1 -kurssille. Ei EA1:ssa mitään vikaa ole, päin vastoin, hyvä porukka kouluttautumassa ja kouluttaja osaa asiansa. Ei tarvitse pelätä kysyä, eikä tarvitse tuntea itseään typeräksi tai osaamattomaksi missään vaiheessa, niin kuin usein kaiken maailman koulutuksissa käy. Tauoilla juttu on kevyehköä ja viihdyttävää. Periaatteessahan kurssi menisi jopa eräänlaisesta rentoutumistavasta.

Tänään tuli harjoiteltua painelu-puhalluselvytystä käytännössä, samoin kuin kylkiasentoon kääntämistä ja painesiteen tekemistä. Sinänsä vanhoja juttuja ja jo ennestään tuttuja, mutta tämän päivän jälkeen näissä asioissa on vihdoin jonkinlainen varmuus. Ensimmäistä kertaa nämä jutut ovat oikeasti näiden kouluttamiseen pätevän henkilön opettamia.

Mutta sitten tämä päivän jatkuminen.
Saavuin vasta Tyrväntöön, mikä sinänsä on erityisen ihanaa: rakastan olla täällä, maaseutu jotenkin pukee minua loistavasti. On rauhallista ja niin edelleen. Rankan tästä päivästä tekee ihan oma laiskuus. Koeviikiko alkaa tiistaina uskonnolla, enkä ole oikeastaan edes avannut vielä kirjaa. (Ja EA-kurssihan jatkuu siis vielä huomenna.) Matematiikan harjoittelukin on jäänyt hyvin vähäiseksi, ja ainakin tällä hetkellä sisuskaluja kalvaa osaamattomuuden ja ymmärtämättömyyden tunne matematiikan suhteen.

Siis pitemmittä puheitta todennäköisyyslaskennan koukeroiden pariin, jotta pääsisi vielä huomenaamullakin samaan aikaan ylös sängystä.

Sukkametsästys

Tänään oli pakko käydä tarkistamassa pyykinpesukoneen sisätilat. Polvistuin koneen eteen ja vilkuilin sisälle. Uskaltauduin ojentamaan käteni ja pyörittelemään pesurumpua ees ja taas, työnsin jopa pääni puoliksi sisäpuolelle. Tämän kaiken tarkoituksenahan oli selvittää, että syövätkö pesukoneet oikeasti sukkia.

Valitettavasti (tai toisaalta onneksi) pesurummussa olevat reiät olivat niin pieniä, ettei niistä kyllä minun tassuni kokoinen sukka mahtuisi - eikä kenenkään muunkaan tassun kokoinen sukka. Ihmeteltäväksi sitten jää, että missä välissä sukat oikein lähtevät lätkimään.

Kuukausi sitten ostin viisi paria aivan tavallisia sukkia. Tämän jälkeen olen nähnyt kyseisistä pareista yhdet kahdesti, yhdet yhden kerran ja yhdestä parista yksinäisen yksilön. Viisikymmentä prosenttia ostamistani sukista on ollut siis ensimmäisen käyttökerran jälkeen totaalisesti hukassa. Opiskelijana minulla ei olisi varaa ostaa sukkia kovin usein, mutta jos käytyäni läpi kaksi pyykkikoria, suuren pyykkikasan, oskarinoksan ja yhden pyykkitelineen en ole rikastunut sukkalöydöillä, ei minulla nähdäkseni ole muita vaihtoehtoja.

Tietenkin voisin vielä penkoa viiden muun perheenjäseneni vaatekaappien sisällöt. Mutta ähäkutti! Kolme kaappia olen jo penkonut, sukkasaldo ympyräinen nolla.

Jos tapaatte jossain kaupungilla tai muualla liikkuessanne sukkiani, olisin hyvin kiitollinen jos välittäisitte terveiset ja kotiinpaluuanelut.

Ovenavaamistaikatemppu

Yhdyssanahirviöt ovat ihania. Sen lisäksi, että ulkomaalaiset menevät niistä aivan sekaisin, saavat myös ihan tavalliset suomalaiset välillä raapia päätään kohdatessaan otsikonkaltaisen monsterin.

Mutta itse taikatemppuun.

Minulla on astetta heikompi nettiyhteys, joka toimii silloin, kun häntä huvittaa. Pitkien nettisessioiden yhteydessä oletan hänen ylikuumenevan, sillä silloin tomintavarmuusprosentti on huomattavasti alhaisempi. Toisinaan auttaa, kun repäisee hänet irti tietokoneesta, löyhyttelee ja puhaltelee hetken ja tökkäisee sitten takaisin kiinni.

Toisinaan ei auta. Silloin on turvauduttava järeämpiin aseisiin: on nostettava takapuolensa lämpöisestä nojatuolista, tarvittaessa laskettava näppäimistö sylistä pöydälle, käännyttävä ympäri, käveltävä kolme askelta ja avattava huoneen ovi. Ilmeisesti puu on liian rankkaa läpäistävää nettiaalloille, mitä lie sitten ovatkaan. (Tekniikan ihmelapsi puhuu.)

Ennen muinoin, kun huoneessani oli vielä erilainen järjestys, kärsin myös herra nettitikun toimimattomuudesta. Sainpahan kerran hyvät naurut: tulostimessani, joka sijaitsi tietokoneeni vieressä, oli paperi pystyssä. Yhtäkkiä netin toimivuus lakkasi ja yritin tehdä voitavani yhteyden palauttamiseksi. Hermostuttuani ja vaihdettuani muutaman astetta kovemman sanan itseni kanssa aloin tehdä sitä, mitä teen vain suuttuessani - siivota. Järjestelyn pyörteissä laitoin myös tulostimessa olevat paperit paremmin paikoilleen. Ja kas! Nyppäistyäni pystyssä olevan paperiyksilön pois tieltä alkoi netti taas pelittää! Siivoukset loppuivat siihen.

Tuolloin joskus nuoruudessa en ollut vielä oivaltanut oven avaamisen vaikutusta. Vaikka edelleenkin välillä lievästi sanottuna raivostun yhteyden jatkuvasta puuttuvuudesta voin vain kauhulla muistella aikoja, jolloin puolet tietokoneellaistumisajasta kului rattoisasti "repair" -nappulan paineluun ja yhteyden löytymisen odotteluun.

Mutta ei oven avaaminenkaan aina näköjään auta.

Alku aina hankala

Pitkällisen - tai ei niin kovinkaan pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin lopulta aloittaa henkilökohtaisen blogin kirjoittamisen. Ajankohta aloittamiselle ei ole ehkä sieltä parhaimmasta päästä: muita asioita on hoidettavana ja kesken tällä hetkellä niin monta, etteivät kaikki sormet ja varpaat yhdessä riitä laskemiseen. Kuitenkin, on pakko päästä purkamaan sisälläni vellovaa tahtoa, pakkoa, halua päästä välillä hetkeksi irti arjesta tekemään jotain luovaa. (Ja kukapa sitä haluaisi lukea uskontoa, jos vain on mitä tahansa muuta tekemistä tarjolla.)

Hetken verran menee varmasti aikaa tähän blogisysteemiin totutteluun. Mutta sitten kun pääsen vauhtiin ei minua toivottavasti pysäytä mikään. Pusken läpi jykevän ja hataran! Vai miten se otsikko meni..?