Kaikkea sitä ihminen kokeileekin. Muutama päivä sitten rekisteröidyin, tarkemmin sanoen ilmaisin halukkuuteni liittyä jäseneksi, internetin kauneimpien ihmisten yhteisöön, Beautiful Peopleen. Itse hakemuksen ja profiilin täyttäminen ei ollut vaikeaa, lisättävien kuvien kanssa oli hieman ongelmia, johtuen myös nettiyhteydestä.
Lisäsin kesäisen kuvan, jossa poseeraan nätisti puuta vasten nojaten. Aurinko valkaisee hiukseni ja hymyni on leveä - kuva on yksi parhaita minusta otetuista ikinä. Jonkin aikaa myöhemmin päätin vielä lisätä pari kuvaa, joissa kasvoni näkyisivät paremmin. Valitsin kaksi nättiä yksilöä, joissa testaan wanhojentanssipukuani - nuo kaksi olivat niitä onnistuneimpia otoksia kuudestakymmenestä kolmesta. Tietystihän minulla oli aikomus todella päästä jäseneksi.
Tai oikeammin tarkoitukseni oli katsoa, mitä mieltä ihmiset ovat ulkonäöstäni - olisinko tarpeeksi kaunis heidän joukkoonsa. Tutkiva journalisti sisälläni oli herännyt pari päivää aiemmin luettuani Helsingin Sanomista (tai Nyt-liitteestä) erään toisen tutkivan journalistin (ammattilainen) kokeiluyrityksestä liittyä jäseneksi. Kiinnostuin. Olisi hyvin mielenkiintoista nähdä, millä tavalla nämä kauniit ihmiset kommunikoivat keskenään, haukkuvatko he rumia ihmisyksilöitä ympärillään, onko sivusto vain seuranhakijoita varten tarkoitettu?
Anyway, äsken kirjauduttuani sisälle Beautiful Peopleen sain selville, että sen jäsenet olivat demokraattisesti äänestäneet, etten ole tarpeeksi kaunis heidän joukkoonsa. Sisäisen tutkivan journalistini tutkimusmatka jäi siis niiltä osin sikseen. Minulla ei ole aikomustakaan yrittää sisäänpääsyä toista kertaa.
Liekö sitten katkeruuden kavala peikko joka puhuu, mutta selattuani Beautiful Peoplen jäsenien kuvia (pääasiassa naisten) totesin suurimman osan olevan suhteellisen tavallisen näköisiä. Yhteistä heille tai silmäänpistävää oli hoikkuus, paksu pakkelikerros, kuvien muokkaaminen, paljastava pukeutuminen ja seksikäs kuvakulma. Olisi tietysti mielenkiintoista kokeilla, että minkälaiseen tulokseen sitä yltäisi huonoimmat vartalonosat peittävällä kuvakulmalla pelkissä bikineissä.
En usko, että katkeruuden peikko puhuu. Yhtä skeptinen olin jo ennen rekisteröitymisyritystäni. Kauneus on katsojan silmässä. Tai korvassa. Eivät kaikki näkemäni profiilikuvat olleet kauniita. Sitä paitsi, ainakin kaksi ihmistä piti kuvistani ja antoi positiivisen äänen. :) Sitä en saanut selville, että kuinka monta ihmistä oli yhteensä äänestänyt.
Btw, Lumiukon laulaja on mies!
tiistai 15. joulukuuta 2009
perjantai 11. joulukuuta 2009
Kiireinen viikko vie voimat
Lähes viikon ajan olen ollut joka päivä tai ilta jossakin - juosut ympäri kyliä Hämeenlinna-Riihimäki -akselilla. Parit partion joulujuhlat siihen mahtuivat, samoin yksi turistikierroksen vetäminen. Ja näiden lisäksi vielä jouluun ja vanhojentansseihin liittyvää ostosstressailua ja itse ostostelua.
Turistikierros oli tiistaina Hämeenlinnassa. Vaeltajavartiomme, tai osa siitä, oli kokoontunut erästä saksalaista varten, joka sitten päätti tuoda myös latvialaisen kaverinsa (tyttöystävänsä?). Istuimme ensin hetken kololla ja juttelimme, sitten lähdimme kiertämään Hämeenlinnaa. Ulos päästyämme törmäsimme ensin yhteen entiseen opettajaani, joka jututti vaihto-oppilaita muutaman minuutin, ja ennen kuin pääsimme irti tilanteesta osui paikalle vielä toinen vanha opettajani. Jotenkin tuntui, että siinä tapahtui liian monta asiaa viidessä minuutissa.
Kävelimme Hämeen linnalle jutustellen samalla. Linnalla minä ja toinen vaeltajavartiomme jäsen annoimme vaeltajalupauksen yhden kuvatessa kamerallani ja yhden ottaessa sitä vastaan. Valitettavasti kaikki kuvat heilahtivat pahasti, joten tähän yhteyteen ei ole nyt kuvaa.
Linnalta suuntasimme torille, jossa lahjoitimme turisteillemme partiokassit, -heijastimet ja t-paidat. Olivat oikein otettuja. Ovelasti (ovelasti ja ovelasti...) yritin vielä solmia suhteita sekä Latviaan että Saksaan. Erittäin kivaa olisi joskun hipsiä noihin maihin vaikkapa vaeltamaan. Tai sitten ihan vain lomailemaan.
Mutta kiireinen viikko vie voimat. Erityisesti matematiikan opiskelulta. Onneksi tämän vuoden neljäs (? En pysy enää laskuissa.) matematiikan opettajani on vihdoin mielestäni hyvä opettaja. Ja mukava! Joten täytyy tässä viikonloppuna kiriä tehtäviä laskemalla ja muistella sitä yksityisopetustuokiota, jonka sain tänään muiden laskiessa vauhdilla eteenpäin.
Hyvä kun läksyjä on yleensä jaksanut tehdä. Eikä asiaa tietenkään auttanut, että viikolla asuinpaikkani tietokone oli antiikkisempaakin antiikkisempi, eikä täten toiminut kovinkaan loistavasti. Eli en siis kuunnellut musiikkia, mikä sai minut stressaamaan entistä enemmän. Onneksi tänään olenkin sitten ottanut takaisin viikolla menetetyn musiikinkuuntelun. Ja siis myös rentoutunut.
Ensi viikko ei, kiitos kaunis, ole kiireinen.
Turistikierros oli tiistaina Hämeenlinnassa. Vaeltajavartiomme, tai osa siitä, oli kokoontunut erästä saksalaista varten, joka sitten päätti tuoda myös latvialaisen kaverinsa (tyttöystävänsä?). Istuimme ensin hetken kololla ja juttelimme, sitten lähdimme kiertämään Hämeenlinnaa. Ulos päästyämme törmäsimme ensin yhteen entiseen opettajaani, joka jututti vaihto-oppilaita muutaman minuutin, ja ennen kuin pääsimme irti tilanteesta osui paikalle vielä toinen vanha opettajani. Jotenkin tuntui, että siinä tapahtui liian monta asiaa viidessä minuutissa.
Kävelimme Hämeen linnalle jutustellen samalla. Linnalla minä ja toinen vaeltajavartiomme jäsen annoimme vaeltajalupauksen yhden kuvatessa kamerallani ja yhden ottaessa sitä vastaan. Valitettavasti kaikki kuvat heilahtivat pahasti, joten tähän yhteyteen ei ole nyt kuvaa.
Linnalta suuntasimme torille, jossa lahjoitimme turisteillemme partiokassit, -heijastimet ja t-paidat. Olivat oikein otettuja. Ovelasti (ovelasti ja ovelasti...) yritin vielä solmia suhteita sekä Latviaan että Saksaan. Erittäin kivaa olisi joskun hipsiä noihin maihin vaikkapa vaeltamaan. Tai sitten ihan vain lomailemaan.
Mutta kiireinen viikko vie voimat. Erityisesti matematiikan opiskelulta. Onneksi tämän vuoden neljäs (? En pysy enää laskuissa.) matematiikan opettajani on vihdoin mielestäni hyvä opettaja. Ja mukava! Joten täytyy tässä viikonloppuna kiriä tehtäviä laskemalla ja muistella sitä yksityisopetustuokiota, jonka sain tänään muiden laskiessa vauhdilla eteenpäin.
Hyvä kun läksyjä on yleensä jaksanut tehdä. Eikä asiaa tietenkään auttanut, että viikolla asuinpaikkani tietokone oli antiikkisempaakin antiikkisempi, eikä täten toiminut kovinkaan loistavasti. Eli en siis kuunnellut musiikkia, mikä sai minut stressaamaan entistä enemmän. Onneksi tänään olenkin sitten ottanut takaisin viikolla menetetyn musiikinkuuntelun. Ja siis myös rentoutunut.
Ensi viikko ei, kiitos kaunis, ole kiireinen.
Liukastelua
Männäviikolla tuli pyörähdettyä autokoulun puolesta liukasradalla. Onnistuin jopa sytyttämään pienen kiistatilanteen minun ja lippispäisen kanssa kotimatkalla. (Tiivistetysti: kome kilometriä tunnissa ylinopeutta ja lippispäisen liian herkkä reagointi.) Mutta liukastelu oli hupaisaa.
Moottoritiellä ajaminen on tylsää.
Kaarteessa jarruttaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. Käsijarrun kanssa kuitenkin toimin hyvin yhteen.
Johtopäätös kaikesta: En halua Toyota Yarista, siinä on ikävä vaihdekeppi. Muuten auto kyllä toimi. Paitsi silloin, kun siitä meni käsijarru tai nopeusnäyttö rikki. Silloin pitää sammuttaa auto ja käynnistää uudelleen - ja kas! Vika korjattu.
Taidan ajatella ihan liikaa. Ei pitäisi kehitellä ajatusjuoksua eteenpäin pikkuasioista. Tulee vain paha mieli ja ahdistus. Noh, pimeät ensi viikolla. Ja viimeinen teoria.
Eiköhän se lippispäinen jaksa minua vielä sen verran ennen joulua katsella.
Moottoritiellä ajaminen on tylsää.
Kaarteessa jarruttaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. Käsijarrun kanssa kuitenkin toimin hyvin yhteen.
Johtopäätös kaikesta: En halua Toyota Yarista, siinä on ikävä vaihdekeppi. Muuten auto kyllä toimi. Paitsi silloin, kun siitä meni käsijarru tai nopeusnäyttö rikki. Silloin pitää sammuttaa auto ja käynnistää uudelleen - ja kas! Vika korjattu.
Taidan ajatella ihan liikaa. Ei pitäisi kehitellä ajatusjuoksua eteenpäin pikkuasioista. Tulee vain paha mieli ja ahdistus. Noh, pimeät ensi viikolla. Ja viimeinen teoria.
Eiköhän se lippispäinen jaksa minua vielä sen verran ennen joulua katsella.
torstai 3. joulukuuta 2009
Sanonnoista
Kuinka joku voi vihata niitä!?
Tänään törmäsin henkilöön, joka reagoi hyvin voimakkaasti "pois se minusta" -sanontaan. Kummastuin. Sanonnan virkkonut henkilö ei edes osittanut sanojaan kiivastuneelle, kiivastunut kuuli ne ohimennen. "Mä vihaan tota sanontaa," oli kommentti.
Itse pidän sanontoja valtavassa arvossa. Sanonnat, kuten "pois se minusta" ovat jäänteitä vanhemmilta aikakausilta ja enimmäkseen niitä kuuleekin "wanhoissa hywän ajan" suomi-filmeissä. Ainakaan omaan murteeseeni edellämainitun kaltaiset sanonnat eivät kuulu. Silti niitä pitäisi mielestäni vaalia, kuulostivat ne sitten kunkin korvaan kuinka kliseiseltä tahansa.
Äkkiseltään ei tule mieleen muita sanontoja. Mutta se tuli mieleen, että edellisestä Juurakon Huldasta on vierähtänyt hieman liian pitkä tovi. Täytyykin katsoa se taas joku päivä. Ja voisin myös koettaa bongata televisiosta joitain suomi-filmejä, Ansa Ikonen koukuttaisi erityisesti.
Olen muuten parina viime iltana miettinyt suomen kielen sijamuotoja. Muistelisin niitä olevan 15, mutta en keksi kuin 11. Nominatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, ines-, ela-, illa-, ades-, abla-, alla-... Ne muut olivatkin harvinaisempia. Täytyy tarkistaa. Hyvin hallussa tämä äidinkieli.
Wikipedia sanoo:
Tänään törmäsin henkilöön, joka reagoi hyvin voimakkaasti "pois se minusta" -sanontaan. Kummastuin. Sanonnan virkkonut henkilö ei edes osittanut sanojaan kiivastuneelle, kiivastunut kuuli ne ohimennen. "Mä vihaan tota sanontaa," oli kommentti.
Itse pidän sanontoja valtavassa arvossa. Sanonnat, kuten "pois se minusta" ovat jäänteitä vanhemmilta aikakausilta ja enimmäkseen niitä kuuleekin "wanhoissa hywän ajan" suomi-filmeissä. Ainakaan omaan murteeseeni edellämainitun kaltaiset sanonnat eivät kuulu. Silti niitä pitäisi mielestäni vaalia, kuulostivat ne sitten kunkin korvaan kuinka kliseiseltä tahansa.
Äkkiseltään ei tule mieleen muita sanontoja. Mutta se tuli mieleen, että edellisestä Juurakon Huldasta on vierähtänyt hieman liian pitkä tovi. Täytyykin katsoa se taas joku päivä. Ja voisin myös koettaa bongata televisiosta joitain suomi-filmejä, Ansa Ikonen koukuttaisi erityisesti.
Olen muuten parina viime iltana miettinyt suomen kielen sijamuotoja. Muistelisin niitä olevan 15, mutta en keksi kuin 11. Nominatiivi, genetiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, ines-, ela-, illa-, ades-, abla-, alla-... Ne muut olivatkin harvinaisempia. Täytyy tarkistaa. Hyvin hallussa tämä äidinkieli.
Wikipedia sanoo:
Suomen kielen sijat
Suomen kielessä on vakiintuneen käsityksen mukaan seuraavat 15 sijaa: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, partitiivi, essiivi, translatiivi, sisäpaikallissijat inessiivi, elatiivi ja illatiivi, ulkopaikallissijat adessiivi, ablatiivi ja allatiivi, sekä abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Eräissä murteissa esiintyy lisäksi eksessiivi.
Määritelmällinen raja sijamuotojen ja adverbijohdannaisten välillä ei suomessa ole aivan yksiselitteinen; joskus myös prolatiivi luetaan sijamuodoksi, mahdollisesti eräät muutkin johdannaistyypit, joita käytetään vain muutamista sanoista. Osa näistä on nykykielestä muuten hävinneitä sijoja, jotka ovat jäänteitä uralilaisesta kantakielestä. Kysymys siitä, nimitetäänkö näitä muotoja sijamuodoiksi vai adverbijohdoksiksi, on tulkinnanvarainen, koska näissä muodoissa taipuvat vain muutamat sanat. Tällaisia suomesta kuvattuja adverbisijamuotoja ovat superessiivi, delatiivi, sublatiivi, latiivi, temporaali, kausatiivi, multiplikatiivi, distributiivi, temporaalinen distributiivi, situatiivi, oppositiivi, separatiivi ja lokatiivi..
Toisaalta esimerkiksi instruktiivia käytetään etupäässä vain tietyissä vakiintuneissa yhteyksissä, jotka miltei yhtä hyvin voitaisiin käsittää myös adverbeiksi.
Paranoia
Kumma kuinka sitä tuntee itsensä aika usein vainoharhaiseksi.
Onko housujen vetskari auki?
Onko meikki levinnyt?
Ovatko hiukset sekaisin?
Alkoivatko menkat juuri?
Puhuvatko nuo minusta?
Nauravatko nuo minulle?
Olenko unohtanut jotain?
Muistinko varmasti kaiken?
Enimmäkseen epäluuloisuus liittyy ulkonäköön. Sitä kai pelkää tulevansa nolatuksi. Tälläiset pikkuasiat ja niistä murehtiminen kuitenkin nakertavat itsetuntoa roimasti. Itsensä epäily ei ole tässä yhteydessä hyvä asia. Tekee mieli kaivautua johonkin isoon, pehmeään ja peittävään, mielellään vielä poistua paikalta.
Mikäköhän tässä auttaisi? Tietysti muiden ihmisten käytös vaikuttaa osaltaan, erityisesti kouluympäristössä.Haluan antaa itsestäni itsevarman, asiallisen, ystävällisen, rennon, mutta silti tietyllä lailla tiukan kuvan. Kovin harvoin tunnen onnistuvani. Yleensä vikaan menee itsevarman ja rennon kohdalla. Useimmiten tiukentavalla tavalla.
Joskus mietin, kuinka pohjalla itseluottamukseni ja -varmuuteni olisi, jos en seurustelisi. Nyt kun seurustelen, tiedän ainakin, että joku pitää minusta, tukee ja suojaa minua. Kävi sitten mitä tahansa.
Noh, uskallan nykyään taas käyttää korkokenkiä koulussa. Sattuneesta syystä sekin oli vähän aikaa pois kysymyksestä. Kuten myös meikkaaminen.
Onko housujen vetskari auki?
Onko meikki levinnyt?
Ovatko hiukset sekaisin?
Alkoivatko menkat juuri?
Puhuvatko nuo minusta?
Nauravatko nuo minulle?
Olenko unohtanut jotain?
Muistinko varmasti kaiken?
Enimmäkseen epäluuloisuus liittyy ulkonäköön. Sitä kai pelkää tulevansa nolatuksi. Tälläiset pikkuasiat ja niistä murehtiminen kuitenkin nakertavat itsetuntoa roimasti. Itsensä epäily ei ole tässä yhteydessä hyvä asia. Tekee mieli kaivautua johonkin isoon, pehmeään ja peittävään, mielellään vielä poistua paikalta.
Mikäköhän tässä auttaisi? Tietysti muiden ihmisten käytös vaikuttaa osaltaan, erityisesti kouluympäristössä.Haluan antaa itsestäni itsevarman, asiallisen, ystävällisen, rennon, mutta silti tietyllä lailla tiukan kuvan. Kovin harvoin tunnen onnistuvani. Yleensä vikaan menee itsevarman ja rennon kohdalla. Useimmiten tiukentavalla tavalla.
Joskus mietin, kuinka pohjalla itseluottamukseni ja -varmuuteni olisi, jos en seurustelisi. Nyt kun seurustelen, tiedän ainakin, että joku pitää minusta, tukee ja suojaa minua. Kävi sitten mitä tahansa.
Noh, uskallan nykyään taas käyttää korkokenkiä koulussa. Sattuneesta syystä sekin oli vähän aikaa pois kysymyksestä. Kuten myös meikkaaminen.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Kytkin, jarru ja kaasu
Ennen autokoulun oppilaaksi ryhtymistä olin oikeastaan asiaa vastaan - olisin mielummin halunnut ajaa ajokortin opetusluvalla jomman kumman vanhempani kanssa. Perustelin asiaa sillä, että homma tulisi kotiopetuksessa huomattavasti halvemmaksi. Lopulta päädyimme kuitenkin vaihtoehtoon autokoulu. Omaan autoon olisi pitänyt tehdä sen verran muutoksia, jotta polkimet olisi saanut myös apukuskin puolelle ja opettajan olisi pitänyt ehtiä käydä jossain välissä kirjallisessa kokeessa. Jälkimmäinen osoittautui itse asiassa yllättävän vaikeaksi järjestää! Eli siis otin itseäni niskasta kiinni, rohkaistuin ja marssin tämän kyläsen ainoalle autokoululle - valinta oli ainakin helppo.
En ehtinyt edes ovesta sisään, kun syöpäkäärylettä ovella polttamassa ollut toinen autokoulun opettajista, se pitkätukkainen bootsijalkainen, kysyi asiaani. Pienellä äänellä vastasin haluavani ajaa B-kortin. Seuraavaksi minulta kysyttiin, että milloin täytän 18 vuotta. Vastattuani opettaja tumppasi röökin ja pyysi astumaan sisälle. Paperit kuntoon ja seuraavana maanantaina homma sitten lähti minun osaltani pyörimään.
Parin teoriaviikon jälkeen pääsin ensimmäiselle ajotunnille. Toinen opettajista, lippispäinen, ajoi auton syrjäisemmälle paikalle, jossa selosti ensin auton käyttöön liittyviä asioita. Noin puolessa välissä vaihdettiin paikkaa, jolloin kokeilin auton perustoimintoja. Opettaja ajoi takaisin autokoululle, mikä oli mielestäni ihan hyvä ratkaisu.
Seuraavalla ajotunnilla pääsin jo kokeilemaan liikenteessä ajamista. Mäkilähdöissä oli pieniä ongelmia, mutta pääasiassa nekin toimivat hyvin. Lippispäinen oli jälleen opettajana, kuten seuraavillakin kerroilla. Ajokertojen lopuksi sain ajaa koululle ja parkkeerasinkin vielä.
Kolmannella kerralla tutustuin jo maantieajoon ja harjoittelin mäkilähtöjä. Ainoa moka sattui kotipihassa, siitä olenkin jo kertonut aikaisemmin...
Sitten! Hämeenlinnan kauhut, onhan nekin joskus uskallettava kohdata. Edellisenä yönä ei oikein uni tullut silmään. En tosin tiedä, johtuiko se enemmän ajamisesta vai seuraavan päivän historiankokeesta. Oikeastaan en joutunut vielä sinne kamalimmalle alueelle, kiertelimme vasta Myllymäessä, Kaurialassa ja Tiiriössä. Pääsin kokeilemaan vähän liikennevalojakin, enkä edes mokannut niissä! Kytkimen käyttöä kehuttiin ja muutenkin ajotapaa. Hyvä minä, siis.
Joutui opettaja kuitenkin puuttumaan ajamiseeni, ensimmäisen kerran koko autolla-ajeluaikanani. Musta amisauto päätti ohittaa meidän sinisen kiiturimme samalla, kun itse olin ohittamassa paria pysäköityä autoa. Silloin vierustoveri painoi jarrua, kuitenkin melko kohtalaisesti. En ollut juuri silloin katsellut peileihin enkä siis rekisteröinyt autoa. Amisauton ohituksen jälkeen opettaja kirosi, että tuollaisilta saisi saman tien ottaa kortin puoleksi vuodeksi kuivumaan. Edellisellä teoriatunnilla olimme käsitelleet ohittamista - kohtalon ivaako? No, itse en ollut rikkova osapuoli.
Pitihän sitä tietysti itsekin mokata, kuinkas ollakaan, kotimatkalla. Tällä kertaa ei tosin niin lähellä kotia, kuin viimeksi. Vaihdoin kakoselle kääntyessäni pois vanhalta kolmostieltä. Kurvailin kaarteen nätisti alas, mutta jouduin melkein pysäyttämään Turengintien risteykseen. Lopulta kävi jotenkin niin, että nostin kytkimen liian aikaisin ylös ja auto sammui - toki keskelle risteystä, mihinkäs muuallekaan. Onneksi oli aika hiljaista ja muita autoja ei ollut näköpiirissä.
Käsi vain viuhahti, kun lippalakkipäinen opettajani oli kääntänyt virta-avaimesta auton ensin pois päältä ja sitten päälle ja kehoitti mina painamaan kaasua. Hyvä kun itse ehdin tajuta koko asiaa, kai siinä oli pienessä shokissa. Opettaja selitti, mitä oli tapahtunut ja miksi, mutta järkytyksissäni pyysin häntä toistamaan selityksen parin kilometrin päästä - ensimmäinen selitys oli mennyt kokonaan ohi. Kiitin kauniisti avusta tilanteessa. Työtäänsähän hän vain teki, mutta se nyt vain tuli ensimmäisenä mieleen. Tapauksen jälkeen ajoin päämäärääni ilman ongelmia, ehkä vähän tavallista vielä skarpimpana.
Pidän opettajani opetustyylistä erittäin paljon. Hän on rauhallinen, ei koskaan moiti (Tai ei ole ainakaan vielä moittinut, ehkä moittii sitten, kun teen jotain erityisen typerää, mene ja tiedä.) tai syyllistä. Hän kehottaa itse kertomaan, mitä tein väärin, kysyy "Huomasinko?" - liittyi asia sitten omaan ajamiseen tai muiden liikenteessä olevien käyttäytymiseen. Ajaessani olo on turvallinen ja varma. Bootsijalkaista opettajaa en ole opetushommissa päässyt vielä kokeilemaan, enkä tiedä pääsenkö ollenkaan, mutta jotenkin tuntuu, että lippispäisen opetustyyli sopii minulle paremmin.
Kotiin eilen päästyäni, ja oikeastaan jo kotimatkalla, analysoinkin päässäni aika paljon lippispäisen opetustapaa ja omaa oppimistani. Totesin yksinkertaisesti lippispäisen olevan helvetin hyvä tyyppi. Ainakin töissä ja asiakkaille.
Ensi kerralla vuorossa olisi liukasrata-ajelu. Itse vähän epäilin omaa valmiuttani radalle, mutta lippispäinen totesi minun olevan ihan valmis menemään pyörähtelemään ja jarruttelemaan sinne. Vielä ennen joulua on myös pimeänajo. Sitten onkin pidettävä taukoa ajamisesta, sekä joulutauon että ajokertojen säästämisen muodossa. Olen kuitenkin jo kolmasosan kerroista pian ajanut, ja inssiin on vielä vähän yli kolme kuukautta. Eli jos tammikuun puolenvälin paikkeilta alkaen ajelee joka toinen viikko pitäisi lopputuloksen olla ihan hyvä. Teoriat loppuvatkin jo tässä joulukuussa.
Nyt kun olen autokoulussa jonkin verran ajellut, tuntuu ammattilaisen valitseminen opettajaksi erittäin viisaalta ja hyvältä päätökseltä. Voin vain suositella kaikille. Sitten kun joskus ajelee tämän koti-cityn teillä täytyy aina muistaa moikata lippispäistä. Ja bootsijalkaista myös, tietysti.
Ai niin, tällä Hämeenlinnan ajokeikalla osasin jo vähän keskittyä puhumiseen ja kuunteluun! Kehitystä!
En ehtinyt edes ovesta sisään, kun syöpäkäärylettä ovella polttamassa ollut toinen autokoulun opettajista, se pitkätukkainen bootsijalkainen, kysyi asiaani. Pienellä äänellä vastasin haluavani ajaa B-kortin. Seuraavaksi minulta kysyttiin, että milloin täytän 18 vuotta. Vastattuani opettaja tumppasi röökin ja pyysi astumaan sisälle. Paperit kuntoon ja seuraavana maanantaina homma sitten lähti minun osaltani pyörimään.
Parin teoriaviikon jälkeen pääsin ensimmäiselle ajotunnille. Toinen opettajista, lippispäinen, ajoi auton syrjäisemmälle paikalle, jossa selosti ensin auton käyttöön liittyviä asioita. Noin puolessa välissä vaihdettiin paikkaa, jolloin kokeilin auton perustoimintoja. Opettaja ajoi takaisin autokoululle, mikä oli mielestäni ihan hyvä ratkaisu.
Seuraavalla ajotunnilla pääsin jo kokeilemaan liikenteessä ajamista. Mäkilähdöissä oli pieniä ongelmia, mutta pääasiassa nekin toimivat hyvin. Lippispäinen oli jälleen opettajana, kuten seuraavillakin kerroilla. Ajokertojen lopuksi sain ajaa koululle ja parkkeerasinkin vielä.
Kolmannella kerralla tutustuin jo maantieajoon ja harjoittelin mäkilähtöjä. Ainoa moka sattui kotipihassa, siitä olenkin jo kertonut aikaisemmin...
Sitten! Hämeenlinnan kauhut, onhan nekin joskus uskallettava kohdata. Edellisenä yönä ei oikein uni tullut silmään. En tosin tiedä, johtuiko se enemmän ajamisesta vai seuraavan päivän historiankokeesta. Oikeastaan en joutunut vielä sinne kamalimmalle alueelle, kiertelimme vasta Myllymäessä, Kaurialassa ja Tiiriössä. Pääsin kokeilemaan vähän liikennevalojakin, enkä edes mokannut niissä! Kytkimen käyttöä kehuttiin ja muutenkin ajotapaa. Hyvä minä, siis.
Joutui opettaja kuitenkin puuttumaan ajamiseeni, ensimmäisen kerran koko autolla-ajeluaikanani. Musta amisauto päätti ohittaa meidän sinisen kiiturimme samalla, kun itse olin ohittamassa paria pysäköityä autoa. Silloin vierustoveri painoi jarrua, kuitenkin melko kohtalaisesti. En ollut juuri silloin katsellut peileihin enkä siis rekisteröinyt autoa. Amisauton ohituksen jälkeen opettaja kirosi, että tuollaisilta saisi saman tien ottaa kortin puoleksi vuodeksi kuivumaan. Edellisellä teoriatunnilla olimme käsitelleet ohittamista - kohtalon ivaako? No, itse en ollut rikkova osapuoli.
Pitihän sitä tietysti itsekin mokata, kuinkas ollakaan, kotimatkalla. Tällä kertaa ei tosin niin lähellä kotia, kuin viimeksi. Vaihdoin kakoselle kääntyessäni pois vanhalta kolmostieltä. Kurvailin kaarteen nätisti alas, mutta jouduin melkein pysäyttämään Turengintien risteykseen. Lopulta kävi jotenkin niin, että nostin kytkimen liian aikaisin ylös ja auto sammui - toki keskelle risteystä, mihinkäs muuallekaan. Onneksi oli aika hiljaista ja muita autoja ei ollut näköpiirissä.
Käsi vain viuhahti, kun lippalakkipäinen opettajani oli kääntänyt virta-avaimesta auton ensin pois päältä ja sitten päälle ja kehoitti mina painamaan kaasua. Hyvä kun itse ehdin tajuta koko asiaa, kai siinä oli pienessä shokissa. Opettaja selitti, mitä oli tapahtunut ja miksi, mutta järkytyksissäni pyysin häntä toistamaan selityksen parin kilometrin päästä - ensimmäinen selitys oli mennyt kokonaan ohi. Kiitin kauniisti avusta tilanteessa. Työtäänsähän hän vain teki, mutta se nyt vain tuli ensimmäisenä mieleen. Tapauksen jälkeen ajoin päämäärääni ilman ongelmia, ehkä vähän tavallista vielä skarpimpana.
Pidän opettajani opetustyylistä erittäin paljon. Hän on rauhallinen, ei koskaan moiti (Tai ei ole ainakaan vielä moittinut, ehkä moittii sitten, kun teen jotain erityisen typerää, mene ja tiedä.) tai syyllistä. Hän kehottaa itse kertomaan, mitä tein väärin, kysyy "Huomasinko?" - liittyi asia sitten omaan ajamiseen tai muiden liikenteessä olevien käyttäytymiseen. Ajaessani olo on turvallinen ja varma. Bootsijalkaista opettajaa en ole opetushommissa päässyt vielä kokeilemaan, enkä tiedä pääsenkö ollenkaan, mutta jotenkin tuntuu, että lippispäisen opetustyyli sopii minulle paremmin.
Kotiin eilen päästyäni, ja oikeastaan jo kotimatkalla, analysoinkin päässäni aika paljon lippispäisen opetustapaa ja omaa oppimistani. Totesin yksinkertaisesti lippispäisen olevan helvetin hyvä tyyppi. Ainakin töissä ja asiakkaille.
Ensi kerralla vuorossa olisi liukasrata-ajelu. Itse vähän epäilin omaa valmiuttani radalle, mutta lippispäinen totesi minun olevan ihan valmis menemään pyörähtelemään ja jarruttelemaan sinne. Vielä ennen joulua on myös pimeänajo. Sitten onkin pidettävä taukoa ajamisesta, sekä joulutauon että ajokertojen säästämisen muodossa. Olen kuitenkin jo kolmasosan kerroista pian ajanut, ja inssiin on vielä vähän yli kolme kuukautta. Eli jos tammikuun puolenvälin paikkeilta alkaen ajelee joka toinen viikko pitäisi lopputuloksen olla ihan hyvä. Teoriat loppuvatkin jo tässä joulukuussa.
Nyt kun olen autokoulussa jonkin verran ajellut, tuntuu ammattilaisen valitseminen opettajaksi erittäin viisaalta ja hyvältä päätökseltä. Voin vain suositella kaikille. Sitten kun joskus ajelee tämän koti-cityn teillä täytyy aina muistaa moikata lippispäistä. Ja bootsijalkaista myös, tietysti.
Ai niin, tällä Hämeenlinnan ajokeikalla osasin jo vähän keskittyä puhumiseen ja kuunteluun! Kehitystä!
Ajatusten purkua
Olin eilen Hattulan kirkossa järjestetyssä Juha Tapion ilmaiskonsertissa. Koko rakennus oli lähes ääriään myöten täysi. Jo puoli tuntia ennen konsertin alkamista oli pakko viedä auto melko kauas parkkiin. Tapion soittolistaan kuului pääosin radiossa soineita hittibiisejä, mutta ne kuulostivat aivan erilaiselta pelkän akustisen kitaran säestyksellä kuin tietokoneen kyseenalaisessa kunnossa olevista kaiuttimista. Kotiin päin lähtiessämme paikallisen kiinteistönvälittäjän auto hieman kolhaisi omaamme, mutta mainittavaa vahinkoa ei tullut, joten asia jäi sikseen.
Koeviikko nyt meni miten meni, yleisesti ottaen varsin kohtalaisesti. Historiankoe ei oikein mennyt putkeen, mutta ei se myöskään kauheasti harmita. Nyt onkin aika panostaa jo seuraavaan opiskelurupeamaan ja vähitellen on myös alettava ajattelemaan ensi koeviikkoa. Ei kuitenkaan ehkä ihan vielä tänään... Jos vaikka rentoutuisi My Familyn seurassa parin tunnin ajan.
Nyt on vasta toinen päivä joulukuuta ja olin jo unohtaa kalenterinluukun avaamisen! Kauhistus.
Suomi24:n sähköpostipalvelu ei toimi. :(
Koeviikko nyt meni miten meni, yleisesti ottaen varsin kohtalaisesti. Historiankoe ei oikein mennyt putkeen, mutta ei se myöskään kauheasti harmita. Nyt onkin aika panostaa jo seuraavaan opiskelurupeamaan ja vähitellen on myös alettava ajattelemaan ensi koeviikkoa. Ei kuitenkaan ehkä ihan vielä tänään... Jos vaikka rentoutuisi My Familyn seurassa parin tunnin ajan.
Nyt on vasta toinen päivä joulukuuta ja olin jo unohtaa kalenterinluukun avaamisen! Kauhistus.
Suomi24:n sähköpostipalvelu ei toimi. :(
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
