Kyynisyyden ruumiillistuma

Postimerkit, nuo kutaleet, saivat minut pauloihinsa. Niiiiiin oli tarkoitus ostaa asiallisia, aikuismaisia ja ehkäpä maskuliinisia postimerkkejä.

Toisin kävi. Päädyin keijukaisiin kimalteella. Mies kiittää.


Kyyniseksi minua luonnehtivat. Oikeastaan se on paras luonnehdinta, joka minusta on tehty aikoihin. Itse tunnistin tämän piirteen itsestäni välittömästi. Täytyykin vielä keskustella sen yhden poliisin vaimon kanssa aiheesta kyynisyys. Ehkäpä hän ymmärtää minua silloin hieman paremmin.

Tänään oli verikoe. Oli muuten ihan kamalaa. En halua sellaiseen toiste. Yäkhyi.

Koulu ei mene hyvin. Minusta ei ilmeisesti tule työntekijää haluamaani ammattiin yksi, koska kyseinen kouluaine ei vaan suju. Menee koko ajan huonommin. Enkä oikeastaan edes tiedä, kuinka voisin opiskella sitä. En osaa.
Eikä minusta tule myöskään työntekijää haluamaani ammattiin kaksi, koska laiskapaskuuteni takia en koskaan pääse kyseiseen oppilaitokseen sisälle.
Enää voin luottaa vain valtion viralliseen ammatinvalintaoppaaseen. Ehkäpä minusta sittenkin tulee ammattiurheilija. Valitsen lajikseni sadan metrin aidat.
Ja koska olen tähänkin liian huono, täytyy varmaan tyytyä siihen valtion kakkosvaihtoehtoon, kehitysvamma-avustajaan. Jes. Tällä mennään pitkälle.

Sananen jos toinen minusta kehitysvamma-avustajana: kartan asiakkaita, puhun heistä pahaa työkavereiden kesken, nauran heille ja häpeän heitä, en pidä heitä itseni arvoisena, en pidä heitä kunnon työpanoksen arvoisina, minua iljettää heidän seuransa, vältän koskemista ja harrastan paljon käsienpesua.

Että terve. Tuonkin ammatin olisi saanut pois yksinkertaisella kysymyksellä: "Ovatko vanhukset ja vammaiset lähellä sydäntäsi?" Ammattiurheilijan olisi saanut heivattua veks kysymällä "Pidätkö kilpailutilanteista, jossa ihmiset laitetaan paremmuusjärjestykseen?" tai "Oletko harrastanut pitkään jotakin urheilulajia?". Hei haloo.

Työttömät elävät leveämmin kuin opiskelijat. Taidan ryhtyä työttömäksi.

Töistä puheen ollen - onkin taas se aika päivästä, kun on pakko käydä mollissa metsäsätämässä kesätöitä. Jos ei ensimmäisellä eikä toisella kerralla, niin sitten kolmannellakymmenellä seitsemännellä kenties?!

Ylinopeutta ja muita liikennerikkeitä

Tunnustan. Rikon nykyään lakia omakätisesti lähes päivittäin. Syyllistyn ylinopeuksiin ja niin sanotuilla "vanhoila vihreillä" ajelemisiin. Tänäänkin ajoin puolisen kilometriä ilman valoja, vaikka autossa toimivat valot onkin.

Olen myös vaarantanut liikennettä ajamalla liian kovaa tilannenopeutta, olemalla epätarkka kevyen liikenteen suhteen ja jättämällä tasa-arvoiset risteykset liian vähälle huomiolle. Ja tämä kaikki alle viikossa!

Olen pahis, oikea katujen kauhu. Puolustuksekseni voin kuitenkin kertoa seuraavaa:

Ylinopeudet esiintyvät yleensä nopeusrajoituksen muuttuessa, ja niihin liittyy vaihteiden vaihtoa. Vanhoilla vihreillä olen ajellut, koska olen tullut melko kovaa mustan jään peittämään alamäkeen. Valot unohdin laittaa päälle, ihan vahinko se oli.

Kolmeen viimeiseen kohtaan minulla ei ole mitään puolustuksekseni sanottavaa. Omia mokia kaikki, ja pahimmassa tapauksessa olisi voinut jotain sattuakin. Onneksi ei ole sattunut. Vastaisuudessa on vain muistettava huomioida muu liikenne ja tienkäyttäjät paremmin.

Yhden hyvin suuren ja tärkeän pyynnön haluan kuitenkin esittää: hyvät jalankulkijat ja pyöräilijät, älkää aiheuttako nuorelle ja kokemattomalle, vasta ajokortin saaneelle autokuskille ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja suurta riskiä sydäninfarkiin kulkemalla pimeällä ilman asianmukaista heijastinvarustusta! Voi Luoja, kuinka voikaan pelästyä tien vieressä pelkästään paikallaan seisovaa mustiin pukeutunutta henkilöä, jonka olemassaolon valitettavasti huomaa vasta kymmenen metriä ennen kuin potentiaalinen yliajo voisi tapahtua.

Pyydän.

Hiusongelmia

Nyt se on tehty! Ensimmäiset viinat Alkosta haettu ihan omakätisesti. Kissanminttua tarttui mukaan.

Hiukset kiusaavat. Ja sikiävät kaksihaaraisia. Ja viisitoistahaaraisia. Niille pitäisi ilmeisesti tehdä jotain. Tai niin ainakin miehenpuoli väittää. Minulle itselleni riittää mukavan rentouttava iltapuuhastelu tukkani parissa kaksihaaraisia leikellen, mutta ilmeisesti miehenpuoleni kokee sen jotenkin turhauttavaksi ja vaatii minua menemään kampaajalle. Kuinka moni mies vaatii tyttöystäväänsä tai vaimoaan menemään kampaajalle? Oikein vaatimalla vaatii?!
Mahdan olla melko erikoisessa ja harvinaisessa asemassa.
Tosin, mies on luultavasti ihan oikeassa, sillä "kampaukseni" vasen puoli alkaa olla näkyvästi useita senttejä ylempänä kuin oikea puoli. Hmmm...

Tänään on ollut taas vaihteeksi ravinnon puolesta laatupäivä. Pari suklaapatukkaa, pari karjalanpiirakkaa munavoilla, pari donitsia, pari lasia Pepsiä ja pari kulausta Vissyä. Jee. Onneksi huomenna on luvassa ravintolailta tyttöjen kanssa Kojootissa. Ja sitä ennen hohtokeilaus! Nyt kun enää parantuisin maagisesti tästä jo pari viikkoa minua ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän piinanneesta ihmehorkasta, kuumeflunssakorvatulehduskurkkukipuVTI-nuhanenäväsymysheikotusmahasekaisin -tilasta. Huh. Ja ääneni haluan takaisin!


PS: Kirjalliset meni läpi kahdella virheellä kuvissa! Olen erityisen tyytyväinen. :) Inssi on maanantaina.

Hetki aikaa hengähtää

Taas on pari viikkoa elämästä mennyt kuin siivillä. Kisat ja niihin valmistautuminen, ajokoulu, koulu, potkiaiset, wanhat,... Kaikki wanhojen kuvatkin on tullut laitettua. Tai siis omat kuvat. Toisten kuvia en ole vielä saanut juuri mitään.

Kävin äsken palauttamassa yhden puolijoukkueteltan ja muuta rastilla tarvitsemaani roinaa. Teltta oli kuivumassa. Kiskoin sen ensiksi alas, raahasin väljemmille vesille ja aloin kauhean raivon vallassa repiä sitä suoriksi niistä tuhansista ja taas tuhansista rypyistä ja laskoksista. Ei ollut ihan helppo homma. Ja suoraan sanottuna: toiste en yksin puolaria pakkaa. Kaamea vitutus siinä vain iskee, kun koettaa pomppia rullan päällä, jotta mukaan tulisi mahdollisimman vähän ilmaa, ja samalla pomppia myös sen kohta rullattavan osuuden päällä samasta syystä. Hyvä lisä tähän kaikkeen on myös se, että minullahan ei ole tarpeeksi habaa, jotta jaksaisin nostaa puolijoukkueteltan ylös edes pakattuna. Ainakin kaksi kynttä meni siinä rytäkässä.

Autokoulu lähestyy loppuaan. Vielä on yksi ajotunti, ensi viikolla on kirjallinen koe. Siihenkin voisi tietysti harjoitella. Viimeksi ajaessani en tehnyt juurikaan virheitä. Sammutin kerran, sekin tapahtui parkkipaikalla niin, ettei kukaan edes nähnyt sitä, joten muu liikenne ei häiriintynyt. Kerran olin kääntyä väärälle kaistalle, mutta lippispäinen huomautti asiasta, joten virhettä ei tapahtunut. Kerran unohdin näyttää vilkkua ja kerran laitoin vilkun vasta hidastamisen ja ryhmittymisen jälkeen. Vilkkuvirheet huomasin itse. Nyt vain peukut pystyyn, että inssi menee yhtä hyvin. Ja oikeastaan vielä paremmin.

Netti jumittaa jo toista päivää, eikä toimi oikein kunnolla, jos ovi on kiinni. Mur.
Koulusta meni tänään sähköt useamman kerran sekunniksi. Sinne meni niiden valokuvien jakaminen. Mur.
Laitoin levällään olevat korut ja pinnit järjestykseen ja purkkeihin. Jes.
Koeviikosta tuli hyviä tuloksia. Jes.

Opettajat ei vät suostu maksamaan meidän kakkuja. Vanhempien wanhojentanssien jälkeen vanhemmille tarjottuja kakkuja jäi kaksi kokonaista ja puolikas pieni gluteeniton. Perjantaina saimme loistavan idean pienellä porukalla käydä syömässä kakkua, ja toisesta kakusta söimmekin vajaan neljänneksen. Kun olisimme hakeneet samat kakut jatkoille, saimme kuulla, että opettajat olivat pistelleet ne poskiinsa. Great. Rehtori on onneksi meidän puolella. Kyse on kuitenkin 45 eurosta (opettajille 70, koska me saimme kakut alennuksella) ja noin kahdestakymmenestä syöjästä. Itse en näe ongelmaa. Kakut maksetaan jommalla kummalla hinnalla meille, tai sitten meille ostetaan sillä rahalla kakkua. Opettajat vetoavat väärinkäsityksiin, jotka olisi kuitenkin voitu helposti korjata ja tarkistaa. Turha siis pullikoida vastaan.
Tämä episodi on aiheuttanut pahan mielen ainakin kahdelle opettajalle ja kiristänyt välejä näkyvästi. Argh. Onneksi minä en ole se, joka tästä pääasiassa valittaa. En varmaan jaksaisi.

Miten vaikeaa voi olla myöntää erehtyneensä ja pyytää anteeksi? Luulisi, että aikuiset ihmiset osaisivat tehdä asialle jotain. Mutta ikä ei näytä tuovan viisautta. Niistä ihmisistä näkee, henkilöstä riippuen, että joko häpeä tai vitutus on kova. Häpeä niillä, jotka ovat osallisia, vitutus niillä, jotka seuraavat periaatteessa ulkopuolelta, mutta jotka joutuvat todennäköisesti myös maksamaan. Kukaan ei kuitenkaan sano meille mitään. Eivät kehtaa. Keltään ei ole löytynyt sen vertaa selkärankaa.
Virheiden ja väärin tekemisen myöntäminen on rankkaa. Varsinkin, kun on auktoriteettiasemassa. Itse yritän pitää episodin ja muun koulunkäynnin erillään, mutta ei se oikein onnistu.
Hiiteen koko kakkusota.

Vielä pari päivää saan jännittää miehenpuolen puolesta - viettääkö hän armeijan vihreissä yhteensä kuusi vai kaksitoista kuukautta. Jälkimmäinen on todennäköisempi. Mutta ylihuomenna sen saa tietää. Perjantaina on valatilaisuus, jonne olen menossa anopin kyydillä. Kolme vuotta onnistuin välttelemään antamasta numeroani anopille, mutta viime sunnuntaina minun oli pakko alistua siihen. Ehkä tämä ei kaada maailmaa. Ja ehkä tämä oli jossain välissä kuitenkin edessä. Väistämättä. Äidilläni on kuitenkin olut miehenpuolen numero jo varmaan vuoden verran. Eli ehkä tästä selvitään.

Äitini muuten mainitsi miehenpuolelle tansseissani, että sitten joskus kun häät pidetään, niin niistä ei saa tulla kovin isot, sillä minä täydellisyydentavoitteluni kanssa hermostutan joko itseni tai lähimmäiseni. Kiitos äiti, nyt voit olla varma, että sinua ei ole kutsuttu. Pidetään sitten oikein pikkiriikkiset häät: maistraatti ja kaksi randomia todistajaa. Sen jälkeen syömään. Kuulostaako hyvältä? Periaatteessa kyllä kelpaisi. Minulla tosin on vähän muita suunnitelmia, joihin minun äidilläni ei ole mitään sanomista. Piste.
Näistä suunnitelmista joskus tulevaisuudessa. Nyt täytyy mennä tulostamaan CV ja työhakemus - haluaisin niin kovasti museo-oppaaksi Laurinmäelle! Hakemusten tulee olla perillä perjantaina.

Wish me luck, in everything.

Elämäni Lacrimosan mukaan

Välillä törmää musiikkikappaleisiin, jotka ovat aivan joltain itselle oudolta yhtyeeltä tai artistilta, mutta jotka saavat silti aivan täysin pauloihinsa. Viimeisimpänä minuun iskeneenä esimerkkinä on Cradle of Filthin Nymphetamine. Yleensä yhtye on mielestäni melko scheissea, mutta Nyphetamine ainakin sytyttää ja iskee. Tämähän tarkoittaa vain sitä, että muutakin tuotantoa on kuunneltava entistä kiinnostuneemmalla korvalla.

Jo parin vuoden ajan lempiyhtyeenäni on ollut Lacrimosa. Tähän tutustuin aikoinaan miehenpuolen kautta (kuten niin moneen muuhunkin yhtyeeseen tai artistiin...). Aluksi vihesin yhtyettä ja pidin musiikkia aivan kamalana. Sitten, kun kuuntelin jonkun aikaa, löytyi yksi hyvä kappale. En kehdannut tunnustaa miehenpuolelle pitäväni kappaleesta, ja koska se oli saksankielinen, en myöskään saanut selvää kappaleen nimestä tai sanoista. Jouduin salaa miehenpuolen ollessa poissa huoneesta käymään kurkkaamassa kappaleen nimen. Ja kun myöhemmin tuli aiheelliseksi jossain vaiheessa vaihtaa musiikkia, laitoin kuin varkain juuri tämän hyvän kappaleen soimaan.

Kappale oli Alleine Zu Zweit. Vielä tänäkin päivänä se on mielestäni yksi Lacrimosan tuotannon kirkkaimmista helmistä.

Kuuntelin Lacrimosaa lisää. Paljon. En ensiksi pitänyt synkemmistä kappaleista ja vain iloisemmat, ehkäpä sellaiset, joita voisi radiossakin soittaa, tuntuivat kuuntelemisen arvoisilta. Myöhemmin kuitenkin opin Lacrimosan tavoille, silloiset lempikappaleet vaihtuivat aiempaa synkempiin kappaleisiin. Välillä kuntelin ainoastaan pitkiä kappaleita, jotka hurmasivat minut teatraalisuudellaan.

Lacrimosa on johdattanut minut muunkin raskaamman musiikin pariin. Tai miehenpuoli, miten sen nyt ottaa. Tällä hetkellä kuuntelen YouTubesta aivan randomia Goottirock -yhtyettä, jonka nimeä en tiedä. Enkä tiedä edes kappaleen nimeä. Ainoa havaintoni on, että laulukieli on espanja. Mutta biisi on hyvä ja tarttuva! Jopa iloisen positiivinen.

Ja näin, minulla on laaja musiikkimaku. Vaihdoin Riverdanceen.

Välikatsaus

YouTube ei toimi.

Tai siis varmaan toimii oikeasti, mutta ei tällä koneella. Tällä koneella ei myöskään ole Spotify:ta. Eikä liioin muuta musiikkia missään muodossa.

Kovin yksinäiseksi sitä itsensä tuntee, kun ei ole mitään, mitä kuunella. Mp3-soitinkin kun jäi ottamatta mukaan. Että tiistaina saakin sitten taas kuunnella musiikkia.


Olen viimeisen kolmen viikon ajan tutkinut M. A. Castrénia. Tänään vihdoin sain tutkimukseni päätökseen, vielä tietysti voisi harkita yhden kirjan loppuun lukemista. Epätoivouksissani ja tylsistyksissäni päädyin tänään myös etsimään tietoa netistä kyseisestä ihmisestä ja tämän elämästä. Ja eihän kukaan tietenkään ollut kirjoittanut mitään edellisen etsintäkerran jälkeen.

Periaatteessa tämä Castrén oli oikein mielenkiintoinen tyyppi, tai ainakin hänen tutkimuksensa ja matkansa olivat - ovat - mielenkiintoisia. Olen ollut jo pitkän aikaa viehtynyt suomalaissukuisiin kansoihin kielineen ja kulttuureineen. Nyt tuli vihdoin joku syy lukea niistä oikein kunnolla. Olisin kuitenkin halunnut lukea hieman enemmän itse tutkimustuloksista, enkä niinkään matkoista. Parhaita osia kirjassa olivat, kuinka sana "koti" ja fraasi "mennä kotiin" tulevat saamen kielestä. Saamelaisethan siis asuvat kodissa.

Pienet yksityiskohdat, kuten "Oli niin kylmä, että viinakin jäätyi pulloon", luettelisin myös kirjan parhaimpaan antiin. Ja koska en mitenkään erityisesti ole perehtynyt Venäjän maantieteeseen (vaikka haluaisinkin kyllä, ihan oikeasti!), olisivat vaikka huonostikin piirretyt kartat siellä täällä tuoneet mahtavan lisän ja hieman ymmärrystä, esimerkiksi kahden paikan välimatkan suhteen.

Samalla kun googlailin Castrénia päädyin googlailemaan myös miehenpuolen sukunimeä. Ja sitten taas innostuin sukututkailemaan. Vähän huono aika kyseiselle, kieltämättä, kun huomenna on koeviikon viimeinen koe ja siihen tutkimusmatkailijatutkielmaankin meni aika paljon aikaa. Siitä huolimatta pommitin miehenpuolta kysymysliudalla Facebookissa. Miehenpuolen sisko autuaasti vastaili kaikkeen, mihin vastauksen tiesi. Loppuihin hän toivoi minun ottavan selvää ja kertomaan hänellekin. Eli kun taas parin viikon kulutua menen käymään anopin luona, saankin tentata kyseistä ihmistä kysymyksilläni useamman tovin. Ja kaikki varmaan tykkää, anoppi erityisesti?

Parista viikosta puheen ollen, ensi viikonloppuna onkin kisat. Perjantai-iltana pitäisi mennä kasaaman telttoja rastipaikalle, lauantaina samaan paikkaan pitäisi raahautua aamusta. Kotiin pääsee illasta, aikaisintaan kahdeksalta. On taas pitkä päivä tulossa tämän tytön varpaille, jotka koekisassa hieman paleltuivat pahasti. Toivokaamme siis suhteellisen lämmintä keliä. Saman viikonlopun sunnuntaina on myös lippukunnan vuosikokous. Sinne myös.

Seuraavana viikonloppuna onkin taas vähän äksöniä. Tai erityisesti jo ennen viikonloppua - potkiaiset keskiviikkoiltana, wanhat torstai-iltana ja wanhojen jatkot perjantai-iltana. Lauantaiaamuna jatkopaikan siivous ja sen jälkeen saakin mennä tenttaamaan sitä anoppia ja viettää toivottavasti koulu- ja partiovapaan viikonlopun pitkästä aikaa! Ihan tervetullutta, sanon minä. Niin, se onkin sitten viimeinen viikonloppu alaikäisenä. Tai toiseksi viimeinen, miten sen nyt ottaa. Kuitenkin.

Aika

Tuo uusiutuva luonnonvara, mihin olet hävinnyt minun elämästäni!?

Haluan sinut heti takaisin!

En halua edes muistella, mitä kaikkia asioita pitäisi tehdä, tai mitä on meneillään.

Ainakin minun pitäisi tällä hetkellä olla jossain ihan muualla, kuin kirjoittamassa blogia.

Valitsen ne asiat, jotka tunnen tärkeiksi, mutta en mielekkäiksi. Jos valitsisin mielekkäät asiat, olisin surullinen, sillä en ehtisi suorittaa tärkeitä asioita. Nyt tunnen itseni surulliseksi, sillä en voi tehdä asioita, joista pidän.

Eläkettä odotellessa.

Ensimmäinen päivä inttileskenä

Nukuin erityisen huonosti - vielä kolmen aikoihin vilkuilin kelloa. Puoli tuntia aiemmin olin kääntänyt pääni kohti jalkopäätä ja jalat laskenut tyynyille. Jotenkin se tuntui paremmalta ratkaisulta kuin jatkaa pyörimistä. Olin kuitenkin laittanut valot pois jo puoli yhdeltä kirjoitettuani ensin kirjeen korpisoturilleni. Uni ei vain tullut.

En pyörtynyt enkä oksentanut vanhojentanssiharjoituksissa.
Terveydenhoitaja käski rasvata ja hieroa paleltuneita jalkoja - ja toivoa parasta.
Historianopettaja rankaisi ärsyttävällä käsitekartalla.
Matikantunnilla selvisi, että meidän pitäisi osata myös logaritmit.
Valitsin aiheen äikän puheeseeni.
Viisastuin - vain noin 6 prosenttia maailman energiasta on öljyperäistä.
Löysin lehdestä hyvän kirjoituksen puhettani varten.
Osasin matematiikantehtävän ja olen itsestäni niin pirun ylpeä. Meni vain 50 minuuttia. Siihen ainoaan. Mutta silti.
Jaksoin tehdä toisen puolen historian läksystä.
Lisäsin yhden henkilön Polkuun.
Totesin, että Polku on ihan syvältä.
Vein astioita sinne, minne ne kuuluvat.

Väsyttää ja masentaa. On pirunmoinen ikävä. Erosta on alle vuorokausi ja sen jälkeen olen puhunut miehenpuolen kanssa puhelimessa ja kommunikoinut myös tekstiviestien kautta. Silti. Kylläpä olen vieroitusoireinen.

Vielä tänään pitäisi:
* Siivota huonetta.
* Käydä suihkussa.
* Lukea pari sataa sivua Kotiopettajattaren romaania - englanniksi.
* Opetella kahden aukeaman verran englannin sanoja.
* Tehdä mahdollisesti toinen puoli historianläksystä.
* Ehkä syödä jotain.
* Voimailla.

Mikäs hätä tässä on, onhan minulla vielä kolmisen tuntia aikaa. Taitaa Jane Eyre siirtyä. Ja sanat myös. Niitä olenkin pääasiassa vältellyt koko päivän.

One down, at least 179 to go. Not so funny.

47 päivää seuraavaan lomaan ja 49 elämään.

Masennus.

Sauna

Joululomalla koin pari erikoisinta saunareissua ikinä. Tietenkin lomaan mahtui myös aivan tavallisia saunomisia, mutta loman toinen sauna pesi kyllä kaikki aikaisemmat kokemani ihmeelliset saunomiset aivan puhtaaksi.

Kello on paljon. Saavumme miehenpuolen kotiin, jossa koko muu perhe on jo ollut saunassa. Kiuaskin on jo pois päältä. Päätämme kuitenkin vielä saunoa, sillä hiukseni ovat todella likaiset ja olemme muutenkin odottaneet, että saisimme avata loman ensimmäiset saunakaljat ( ja -siiderit).

Saunan lämmettyä oikeisiin lämpötiloihin hipsimme alakertaan pyyhkeet kainalossa. Perheen +48 -osasto on kuitenkin päättänyt lähteä tanssimaan. Mukana on myös isännän entinen työkaveri. Seisoskelemme keittiössä odottamassa pääsyä vessaan ja saunaan. Emäntä vaihtaa vaatteita ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran - lopultakin myyty 50-luvun pallokuosihameelle, nätille pusakalle ja mustille korkokengille. Mutta meikki vielä. Olemme odottaneet keittiössä 15 minuuttia.

Mutta menkat! Nuo salakavalat ovat päättäneet alkaa paria päivää etuajassa. Mainitsen asiasta miehenpuolelle. "No kohta päästään saunaan", on vastaus. "Ne alkokin nyt eikä kohta", isken takaisin. Siihen ei ole vastaansanomista. Koetan valua mahdollisimman hitaasti (ihan niin kuin minä voisin siihen jotenkin vaikuttaa) odotellessamme vielä toiset 15 minuuttia meikkaamista, hiustenlaittoa ja toisten vessassakäyntiä.

Lopultakin! Saamme luvan käyttää saunaosastoa ja salia ihan vapaasti. Riisun vaatteeni keskelle salin lattiaa nätiksi kasaksi, alusvaatteet toki päällimmäisinä. Vessan ja suihkun kautta nappaan siiderini ja kiipeän saunan lauteille rentoutumaan. Löylyäkin riittää, vaikka kaikessa temmellyksessä joku onkin kääntänyt kiukaan uudelleen kiinni. Suurta vahinkoa ei kuitenkaan ole ehtinyt tapahtua.

Yhtäkkiä kylpyhuoneosaston oveen kouputetaan - on kuulemma kova kiire ja ovi on avattava heti. Miehenpuoli nousee, nappaa pyyhkeen ympärilleen ja avaa. Isännän työkaverin on päästävä paskalle, ei sen kummoisempaa. Me sitten jatkamme saunomista työkaverin tehdessä tarpeitaan oven toisella puolen.

Samassa saunan ovi aukeaa, ja isäntä ojentaa kätensä ovesta sisään. Hän on sekoitellut Leijonapulloon omat keitoksensa ja käske miehenpuolen maistaa, siis samalla kun työkaveri ähertää suihkuverhon takana. Miehenpuolen maistettua keitosta tarjotaan myös minulle, kieltäydyn kuitenkin kohteliaasti.

Ai niin, ja ne kirkkaanpinkint rintaliivit ja tummanpunaiset pikkuhousut ovat keskellä salin lattiaa, ja ovi siihen suuntaan on auki. Noh, ehkä nämä ihmiset ovat ennenkin nähneet alusvaatteita... Näin olettaisin.

Miehet lähtevät kylpyhuone-vessa -yhdistelmästä ja saunomisemme jatkuu. Saatuamme tarpeeksemme siirrymme suihkun puolelle. Meidät kuitenkin keskeytetään jälleen siinä vaiheessa, kun olen saanut hierottua shampoot päähäni. Talon emäntä tulee vielä ennen tansseihinlähtöä pissalle. Minä hiivin saunaan miehenpuolen jäädessä suihkuun, äitinsä ollessa pissalla suihkuverhon takana kolmen metrin päässä. Edellisestä samantyyppisestä tapahtumasta mahtaa olla aikaa yli 15 vuotta.

Ja sitten ne lähtevät. Vihdoin olemme melkein kaksin kotona. Vihdoin ei pelkoa siitä, että joku pelmahtaa sillä samaisella sekunnilla paikalle kun olen ilman yläosaa. Kiitos.


Tämän tapahtumasarjan lisäksi kävimme lomalla kerran myös ulkosaunassa. Harvinaista oli, että lämmittäjinä emme toimineet minä miehenpuoleni kanssa, vaan talon emäntä. Miehenpuolen sisko ja tämän kihlattu olivat käyneet ennen meitä, sauna oli mukavan lämmin, padassa kiehui vesi. Pukuhuoneessa tosin oli noin 10 astetta pakkasta. Ulkosaunan lämmittäminen osui yhdelle niistä hyvin kylmistä päivistä.

Pesuhuoneen puolella olikin sitten jo onneksi mukavasti plusasteita. Lattia tosin oli jäätävän kylmä, eikä sillä oikein tohtinut kävellä. Pukkarista suoraan saunaan, siis. Mukana oli lonkerot meille kumpaisellekin.

Puukiuas lämmitti ehkäpä jopa liikaakin, juomamme eivät oikein pysyneet kylminä. Miehenpuoli kävikin sitten hakemassa saunaan ämpärillisen lunta, johon upotimme lonkerot. Jäähdyttämistehtävänsä lisäksi lumi pääsi myös osallistumaan höyrytoimiin heitellessämme sitä kiukaalle. Oli ihanaa ja tunsin itseni melko lapseksi. Vapautuneeksi ja onnelliseksi.

Lapsetusolo vain kasvoi, kun miehenpuoli kävi sekoittamassa valmiiksi vesiä ja löysi yhdestä ämpäristä noin litran kokoisen jääkimpaleen. Miehenpuoli toi sen saunaan iloksemme ja leikimme sillä hetken aikaa, kunnes laitoimme sen lumen sekaan jäähdyttimeksi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun meillä oli ulkosaunan lauteilla jäpala, edellisenä talvena miehenpuoli kantoi pesuhuoneen ämpäristä noin viiden litran vetoisen järkäleen lauteille sulamaan.

Saunassa alkoi kuitenkin tulla liian kuuma ja minun oli poistuttava. Miehenpuoli heitteli innoissaan löylyä ja vihtoi itseään löytämällään vihdalla. Minäkin halusin velä vihtoa, joten hetken päästä olinkin jo takaisin lauteilla ripsimässä itseäni koivunoksilla. Poistuin kuitenkin melko pian.

Mutta lapsettaminen ei loppunut. Jääpala ei ollut ehtinyt kutistua vielä merkittävästi lumiämpärissä. Päätimme yhteistuumin laittaa jään kiukaalle sulamaan ja tuottamaan höyryä. Itse kestin saunassa noin puoli minuuttia, miehenpuoli noin puolitoista. Ja jääpalan sulaminen vain kesti ja kesti. Höyry täytti myös pesuhuoneen ja lämmitti mukavasti.

Sinne se jäi sulamaan meidän jälkeemme. Peseydyimme, uskaltauduimme pukuhuoneeseen, puimme päällemme nopeasti ja siirryimme sisätiloihin katsomaan elokuvaa jättäen jälkeemme varsinaisen höyrysaunan seuraaville saunaan kiirehtijöille.


Loman jo oikeastaan minun osaltani loputtua tapahtui kolmas mielenkiintoinen saunakeikka. Olimme olleet miehenpuoleni kanssa metsässä nelisen tuntia, pakkasta riitti se noin 20 astetta. Varpaani olivat palelleet aivan alusta lähtien, mutta sisun voimalla en valittanut, vaan kestin koko tapahtuman ajan.

Kotiin päästyä oli käveleminen vaikeaa, jalat olivat tunnottomat ja kylmät. Varpaat eivät oikein taipuneet. Mutta saunassa vasta aloin tutkia jalkojani ja niille aiheutuneita vahinkoja. Ensin en huomannut mitään erikoista. Punaisethan nuo tassuparat olivat, kipeät, vähän turvoksissa ja kylmät.

Käänneltyäni jalkojani hetken huomasin kuitenkin oikean jalan isovarpaan olevan muita vähän sinisempi. Kiinnitin siihen huomiota ja tutkin myös sen ympäristöä. Löysinkin jotain erityisen mielenkiintoista: jalkapohjan puolella isovarpaasta vähän alaspäin oli puoli sentiä leveä ja pari senttiä pitkä musta alue. Hyvä hyvä. Palellutin siis jalkani oikein kunnolla.

Illan mittaa musta alue hävisi, mutta varpaat eivät taipuneet seuraavanakaan aamuna kunnolla. Ja sinä päivänä palellutin ne vielä kaksi kertaa uudelleen. Ei auttanut kuin mennä sitä seuravana päivänä kouluterveydenhoitajalle esitelemään viikonlopun tuloksia ja kyselemään, että paranevatkohan nämä varpit enää ikinä.