Taajamamerkkejä ja kolmioita

Ajelin sitten eilen ihan kunnolla autolla. Kyllä vähän jännitti.

Olin autokoululla suhteellisen ajoissa, sillä ruotsin pohjatunti oli loppunut kuvittelemaani reippaasti aiemmin. Odottelin pihalla kymmenisen minuuttia, vähän ennen kahta sain avaimet käteeni ja käskyn avata ovet. Istuin kuskin paikalle, työnsin avaimet virtalukkoon ja huokaisin. Piti hetken aikaa miettiä, että mitäs kaikkea tässä piti oikein tehdä.

Kuitenkin, siirsin penkin, nostin rattia, vedin turvavyön päälle. Peilit olivat ihan kunnossa, mitä nyt vähän hienosäädöin taustapeilin asentoa. Kytkin pohjaan, auto käyntiin, vaihde ykköselle, käsijarru irti, peruskaasu ja kytkintä varovasti ylös. Sitten veivattiin ensin niin pirusti vasemmalle ja heti perään oikealle. Autokoululla on niin ihana parkkipaikka. Ja ford kääntyy niin upeasti.

Matkasimme kohti Kiipulaa. Sain kokeilla vitosvaihdetta 80-alueella. Vaihteiden vaihdot onnistuivat yleisesti ihan hyvin, kerran vaihdoin vahingossa kakkoselta vitoselle kolmosta tavoitellessani. Muu liikennekin pysyi hyvin aisoissa. Kiipulasta päästyämme kävimme pyörähtämässä Kauriinmaalla ja käännyimme Heinäjoentieltä Harvialantielle kohti Turenkia - koko reissun jännittävin paikka. Pääsin kokeilemaan hetken ajan kaasu pohjassa ajamista.

Saavuttuamme takaisin Turengin keskustaan käännyimme kiertoliittymästä Turengintielle. Liinalammen kohdalla käännyimme taas oikealle, juuri ennen puhallusratsiaa. Siviilipoliisiauto oli jo lähdössä perään, kunnes huomasi meidän ajelevan autokoulun autolla. Pienen lenkin jälkeen olimme kiertäneet ratsian toiselle puolelle ja käännyimme sieltä takaisin kohti Turenkia. Olin jo täysin valmistautunut puhaltamaan. En ollut koskaan puhaltanut.

Enkä päässyt nytkään tekemään niin. Poliisinpirulaiset puhalluttivat vain Turengista tulevan kaistan autoja. Tai sitten hyppäsivät meidän yli nimenomaan siksi, että alla oli autokoulun kaara. Ilmaisin lievän pettymykseni ääneen, mikä herätti vieressä istujassa hupia.

Sain ajaa kotiin. Viimeisimpien minuuttien aikana harjoittelin vielä mäkilähtöä. Koko ajokerran pahin, ja ehkä ainoa oikea moka sattui kotipihassa autoa parkkeeratessa. Kotonahan ne suurimmat ja useimmat onnettomuudet ja tapaturmat yleensä sattuvatkin. Minun mokani ei tosin ollut ihan kamala. Kunhan unohdin painaa sitä kytkintä. Ja reagoin opettajan "Kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin" -kommenttiin liian hitaasti.

Ensi kerralla ajellaankin sitten Hämeenlinnan ihmeellisessä maailmassa keskellä kapeita yksisuuntaisia katuja ja vaistellään (sekopäisiä) mummoja. Ja ihan kolmen ajokerran verran.



Johtopäätös: Täytyy opetella vilkuilemaan nopeusrajoituksia ja kolmioita. Ja pitää opetella myös kuuntelemaan, mitä se vieressä istuja sanoo! Liian paljon meni ohi keskittyessä ajamiseen.