*Kohtasin homeisen ruisleivän.
*Söin (join) aamupalaksi lasin mehua.
*Kertasin saksan verbien ja adjektiivien rektioita, wo-verbejä, pronominaaliadverbejä ja relatiivipronomineja.
*Feilasin saksankokeen heti kättelyssä hätäilemällä kuuntelussa. Pusersin sitten loput tehtävät väkipakolla, mielialalla "vedän ruksit yli, vedän ruksit yli,..."
*En vetänyt rukseja yli.
*Sain pikaopetusta HD-tekniikasta ja televisio-tietokone -yhdistelmästäni.
*Sain suklaajoulukalenterin.
*Kehityin nettibiljardissa suurin harppauksin, aka voitin monesti.
*Tyhjensin ja täytin tiskikoneen.
*Kuuntelin Bresson noin viisikymmentä kertaa.
*Piirtelin kaavion tähdistä ja puolijoukkueteltasta.
*Valmistelin tehtäväkäskyn ja vastauslomakkeen, sekä lähetin ne eteenpäin.
*Kuuntelin No Blind Eyes Can See:n noin viisikymmentä kertaa.
*Hain puhtaat pyykit.
*Vein roskat.
*Lajittelin koulukirjoja.
*Laitoin jouluvalot roikkumaan seinälle.
*Yritin laittaa toiset jouluvalot peiliin, mutta totesin, ettei johto riitä enää tänä vuonna lisääntyneen elekrtoniikan takia.
*Pohdin farkkujen pienentämistä.
*Sain kuulla, että edellinen on käytännössä mahdotonta. Ja melkein teoriassakin.
*Sain kuulla, että linnanjuhlat on katsottava tänä vuonna: sukulaiset hipsivät sinne sentään jostain päälaelta asti.
*Vein likapyykit.
*Kasasin pullot pullokasseihin ja valmiiksi oven viereen poisvientiä varten.
*Pakkasin viikonlopun kamat.
*Tutkiskelin historiankirjaa.
*Pohdin menneitä partiotaitokisoja.
Vielä tänään:
*Matkustan.
*Käyn saunassa.
*Luen historiaa.
*Teen lämpimiä voileipiä.
*Syön edellisiä.
*Maistan Saksantuliaisia.
Hirveästi asioita normaaliin päivään verrattuna - olivat sitten kuinka pieniä tahansa.
Ja ennen kaikkea: olen roikkunut netissä suurimman osan ajasta.
perjantai 27. marraskuuta 2009
torstai 26. marraskuuta 2009
Kutsuttu vs ei kutsuttu
Dr.Philin ohjelmassa oli tänään mielenkiintoinen jakso. Tuleva anoppi ja tuleva miniä olivat (verbaalisesti) toistensa kurkuissa kiinni. Ilmeisesti anoppi kuvitteli poikansa olevan edelleen pikkulapsi ja miniä reagoi tähän melko lapsellisesti. Kaikesta huolimatta sympatiani olivat miniän puolella.
Anoppi oli haukkunut miniää tämän kuullen pojalleen ja myös suoraan päin miniän naamaa - joko kirjeitse, sähköpostitse, puhelimessa tai ihan lähietäisyydeltä. Miniä tietysti laittoi takaisin kaikkina edellisinä versioina, myös MySpacessa. Lopputuloksena oli se, että morsiuspari ei halunnut kutsua anoppia häihinsä. Mikä oli mielestäni täysin oikea teko. En minäkään haluaisi häihini ihmistä, joka ei olisi onnellinen puolestani - oli henkilö sitten kuinka läheinen tahansa.
Anoppi oli tietysti jakanut tuskaansa ja kiukkuaan sisarensa, siskonpokansa ja varmaan koko muunkin suvun kanssa, minkä johdosta kukaan suvun jäsen ei halunnut tulla häihin ja bestmankin kieltäytyi kunniasta jatkaa tehtäväänsä. Ohjelmassa anoppi ja tämän sisko syyttivät miniän äitiä tyttärensä suosimisesta, vaikka olikin nähnyt tyttärensä kirjoittamia ilkeitä tekstejä. Eikä miniän äiti ottanut heidän mielestään vastapuolta huomioon.
Ja anopin sisko kehtasi väittää, että samantyyppisessä tilanteessa ei suosisi lastaan. Uskokoon ken tahtoo, sillä samassa tilanteessa hän suosi sisartaan, vaikka oli varmasti nähnyt tämän puolelta lähteneitä haukkumisviestejä. Ilmeisesti vain hänen sisarensa viestit olivat oikeutettuja, sillä miniä oli aloittanut koko selkkauksen. (?)
Joka tapauksessa, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta valittaa, jos ei ole saanut kutsua häihin. Jonkin verran tuossakin tapauksessa pitäisi anopin hälytyskellojen soida: hän tietää olevansa epätoivottu vieras, käytöksensä takia (oli se sitten oikeutettua tai ei). Miksi ihmeessä sitten hän edelleen vaatii päästä häihin? Koska ne ovat hänen ainoan poikansa! "Joka on muuttunut tavattuaan tämän naisen! Onko se normaalia?"
Totta helvetissä se on normaalia.
Niin paljon kuin tohtori Pili onkin Amerikkaa (ja muuta maailmaa?) auttanut, kaikenlaisten tapausten parissa, niin tämänpäiväinen jakso oli kyllä yksi turhimmista ja turhauttavammista. Anopin ja miniän välinen kiistely ja riitely ei tule koskaan loppumaan, jos minulta kysytään. Parempi olisi vain yrittää sulkea toisensa pois, mahdollisesti pitää (tulevien) lasten takia vähäinen yhteys eikä pilata lasten suhdetta isovanhempaansa. Paitsi, jos isovanhempi puhuu lapsille paskaa näiden äidistä, siinä tapauksessa anopille voikin hankkia lähestymiskiellon koskemaan koko perhettä. Lasta ei ikinä saa asettaa yhdenkään aikuisten riidan välikappaleeksi.
Onneksi minulla ei ole samanlaisia ongelmia. Pidän tulevasta anopistani hyvin paljon, samoin kuin muistakin miehenpuolen sukulaisista. Yleensäkin viihdyn suvun parissa. Itse asiassa haluaisin viettää nykyistä enemmän aikaa tiettyjen sukulaisteni kanssa.
Väillä olen ajatellut, että sitten kun se päivä joskus koittaa, kutsun häihini tasan tarkkaan vain ystäviäni ja hyviä tuttuja ja jätän suosiolla sukulaiset pois. Tällä hetkellä olen hieman eri aatoksissa ja nykyinen suunnitelma (Siis suunnitlema! Jaa siis mitä? Lähiaikoinako sitä oltiin ajateltu vaihtaa marital statusta, niinkö? No ei nyt sentään. Kattellaan muutama vuosi, tai sitten ei...) miellyttää sekä minua että toista osapuolta. Ja tulee varmasti miellyttämään myös 99 prosenttia minut tuntevista ihmisistä. Mutta tästä ehkä joskus toiste.
Anoppi oli haukkunut miniää tämän kuullen pojalleen ja myös suoraan päin miniän naamaa - joko kirjeitse, sähköpostitse, puhelimessa tai ihan lähietäisyydeltä. Miniä tietysti laittoi takaisin kaikkina edellisinä versioina, myös MySpacessa. Lopputuloksena oli se, että morsiuspari ei halunnut kutsua anoppia häihinsä. Mikä oli mielestäni täysin oikea teko. En minäkään haluaisi häihini ihmistä, joka ei olisi onnellinen puolestani - oli henkilö sitten kuinka läheinen tahansa.
Anoppi oli tietysti jakanut tuskaansa ja kiukkuaan sisarensa, siskonpokansa ja varmaan koko muunkin suvun kanssa, minkä johdosta kukaan suvun jäsen ei halunnut tulla häihin ja bestmankin kieltäytyi kunniasta jatkaa tehtäväänsä. Ohjelmassa anoppi ja tämän sisko syyttivät miniän äitiä tyttärensä suosimisesta, vaikka olikin nähnyt tyttärensä kirjoittamia ilkeitä tekstejä. Eikä miniän äiti ottanut heidän mielestään vastapuolta huomioon.
Ja anopin sisko kehtasi väittää, että samantyyppisessä tilanteessa ei suosisi lastaan. Uskokoon ken tahtoo, sillä samassa tilanteessa hän suosi sisartaan, vaikka oli varmasti nähnyt tämän puolelta lähteneitä haukkumisviestejä. Ilmeisesti vain hänen sisarensa viestit olivat oikeutettuja, sillä miniä oli aloittanut koko selkkauksen. (?)
Joka tapauksessa, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta valittaa, jos ei ole saanut kutsua häihin. Jonkin verran tuossakin tapauksessa pitäisi anopin hälytyskellojen soida: hän tietää olevansa epätoivottu vieras, käytöksensä takia (oli se sitten oikeutettua tai ei). Miksi ihmeessä sitten hän edelleen vaatii päästä häihin? Koska ne ovat hänen ainoan poikansa! "Joka on muuttunut tavattuaan tämän naisen! Onko se normaalia?"
Totta helvetissä se on normaalia.
Niin paljon kuin tohtori Pili onkin Amerikkaa (ja muuta maailmaa?) auttanut, kaikenlaisten tapausten parissa, niin tämänpäiväinen jakso oli kyllä yksi turhimmista ja turhauttavammista. Anopin ja miniän välinen kiistely ja riitely ei tule koskaan loppumaan, jos minulta kysytään. Parempi olisi vain yrittää sulkea toisensa pois, mahdollisesti pitää (tulevien) lasten takia vähäinen yhteys eikä pilata lasten suhdetta isovanhempaansa. Paitsi, jos isovanhempi puhuu lapsille paskaa näiden äidistä, siinä tapauksessa anopille voikin hankkia lähestymiskiellon koskemaan koko perhettä. Lasta ei ikinä saa asettaa yhdenkään aikuisten riidan välikappaleeksi.
Onneksi minulla ei ole samanlaisia ongelmia. Pidän tulevasta anopistani hyvin paljon, samoin kuin muistakin miehenpuolen sukulaisista. Yleensäkin viihdyn suvun parissa. Itse asiassa haluaisin viettää nykyistä enemmän aikaa tiettyjen sukulaisteni kanssa.
Väillä olen ajatellut, että sitten kun se päivä joskus koittaa, kutsun häihini tasan tarkkaan vain ystäviäni ja hyviä tuttuja ja jätän suosiolla sukulaiset pois. Tällä hetkellä olen hieman eri aatoksissa ja nykyinen suunnitelma (Siis suunnitlema! Jaa siis mitä? Lähiaikoinako sitä oltiin ajateltu vaihtaa marital statusta, niinkö? No ei nyt sentään. Kattellaan muutama vuosi, tai sitten ei...) miellyttää sekä minua että toista osapuolta. Ja tulee varmasti miellyttämään myös 99 prosenttia minut tuntevista ihmisistä. Mutta tästä ehkä joskus toiste.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Taajamamerkkejä ja kolmioita
Ajelin sitten eilen ihan kunnolla autolla. Kyllä vähän jännitti.
Olin autokoululla suhteellisen ajoissa, sillä ruotsin pohjatunti oli loppunut kuvittelemaani reippaasti aiemmin. Odottelin pihalla kymmenisen minuuttia, vähän ennen kahta sain avaimet käteeni ja käskyn avata ovet. Istuin kuskin paikalle, työnsin avaimet virtalukkoon ja huokaisin. Piti hetken aikaa miettiä, että mitäs kaikkea tässä piti oikein tehdä.
Kuitenkin, siirsin penkin, nostin rattia, vedin turvavyön päälle. Peilit olivat ihan kunnossa, mitä nyt vähän hienosäädöin taustapeilin asentoa. Kytkin pohjaan, auto käyntiin, vaihde ykköselle, käsijarru irti, peruskaasu ja kytkintä varovasti ylös. Sitten veivattiin ensin niin pirusti vasemmalle ja heti perään oikealle. Autokoululla on niin ihana parkkipaikka. Ja ford kääntyy niin upeasti.
Matkasimme kohti Kiipulaa. Sain kokeilla vitosvaihdetta 80-alueella. Vaihteiden vaihdot onnistuivat yleisesti ihan hyvin, kerran vaihdoin vahingossa kakkoselta vitoselle kolmosta tavoitellessani. Muu liikennekin pysyi hyvin aisoissa. Kiipulasta päästyämme kävimme pyörähtämässä Kauriinmaalla ja käännyimme Heinäjoentieltä Harvialantielle kohti Turenkia - koko reissun jännittävin paikka. Pääsin kokeilemaan hetken ajan kaasu pohjassa ajamista.
Saavuttuamme takaisin Turengin keskustaan käännyimme kiertoliittymästä Turengintielle. Liinalammen kohdalla käännyimme taas oikealle, juuri ennen puhallusratsiaa. Siviilipoliisiauto oli jo lähdössä perään, kunnes huomasi meidän ajelevan autokoulun autolla. Pienen lenkin jälkeen olimme kiertäneet ratsian toiselle puolelle ja käännyimme sieltä takaisin kohti Turenkia. Olin jo täysin valmistautunut puhaltamaan. En ollut koskaan puhaltanut.
Enkä päässyt nytkään tekemään niin. Poliisinpirulaiset puhalluttivat vain Turengista tulevan kaistan autoja. Tai sitten hyppäsivät meidän yli nimenomaan siksi, että alla oli autokoulun kaara. Ilmaisin lievän pettymykseni ääneen, mikä herätti vieressä istujassa hupia.
Sain ajaa kotiin. Viimeisimpien minuuttien aikana harjoittelin vielä mäkilähtöä. Koko ajokerran pahin, ja ehkä ainoa oikea moka sattui kotipihassa autoa parkkeeratessa. Kotonahan ne suurimmat ja useimmat onnettomuudet ja tapaturmat yleensä sattuvatkin. Minun mokani ei tosin ollut ihan kamala. Kunhan unohdin painaa sitä kytkintä. Ja reagoin opettajan "Kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin" -kommenttiin liian hitaasti.
Ensi kerralla ajellaankin sitten Hämeenlinnan ihmeellisessä maailmassa keskellä kapeita yksisuuntaisia katuja ja vaistellään (sekopäisiä) mummoja. Ja ihan kolmen ajokerran verran.
Johtopäätös: Täytyy opetella vilkuilemaan nopeusrajoituksia ja kolmioita. Ja pitää opetella myös kuuntelemaan, mitä se vieressä istuja sanoo! Liian paljon meni ohi keskittyessä ajamiseen.
Olin autokoululla suhteellisen ajoissa, sillä ruotsin pohjatunti oli loppunut kuvittelemaani reippaasti aiemmin. Odottelin pihalla kymmenisen minuuttia, vähän ennen kahta sain avaimet käteeni ja käskyn avata ovet. Istuin kuskin paikalle, työnsin avaimet virtalukkoon ja huokaisin. Piti hetken aikaa miettiä, että mitäs kaikkea tässä piti oikein tehdä.
Kuitenkin, siirsin penkin, nostin rattia, vedin turvavyön päälle. Peilit olivat ihan kunnossa, mitä nyt vähän hienosäädöin taustapeilin asentoa. Kytkin pohjaan, auto käyntiin, vaihde ykköselle, käsijarru irti, peruskaasu ja kytkintä varovasti ylös. Sitten veivattiin ensin niin pirusti vasemmalle ja heti perään oikealle. Autokoululla on niin ihana parkkipaikka. Ja ford kääntyy niin upeasti.
Matkasimme kohti Kiipulaa. Sain kokeilla vitosvaihdetta 80-alueella. Vaihteiden vaihdot onnistuivat yleisesti ihan hyvin, kerran vaihdoin vahingossa kakkoselta vitoselle kolmosta tavoitellessani. Muu liikennekin pysyi hyvin aisoissa. Kiipulasta päästyämme kävimme pyörähtämässä Kauriinmaalla ja käännyimme Heinäjoentieltä Harvialantielle kohti Turenkia - koko reissun jännittävin paikka. Pääsin kokeilemaan hetken ajan kaasu pohjassa ajamista.
Saavuttuamme takaisin Turengin keskustaan käännyimme kiertoliittymästä Turengintielle. Liinalammen kohdalla käännyimme taas oikealle, juuri ennen puhallusratsiaa. Siviilipoliisiauto oli jo lähdössä perään, kunnes huomasi meidän ajelevan autokoulun autolla. Pienen lenkin jälkeen olimme kiertäneet ratsian toiselle puolelle ja käännyimme sieltä takaisin kohti Turenkia. Olin jo täysin valmistautunut puhaltamaan. En ollut koskaan puhaltanut.
Enkä päässyt nytkään tekemään niin. Poliisinpirulaiset puhalluttivat vain Turengista tulevan kaistan autoja. Tai sitten hyppäsivät meidän yli nimenomaan siksi, että alla oli autokoulun kaara. Ilmaisin lievän pettymykseni ääneen, mikä herätti vieressä istujassa hupia.
Sain ajaa kotiin. Viimeisimpien minuuttien aikana harjoittelin vielä mäkilähtöä. Koko ajokerran pahin, ja ehkä ainoa oikea moka sattui kotipihassa autoa parkkeeratessa. Kotonahan ne suurimmat ja useimmat onnettomuudet ja tapaturmat yleensä sattuvatkin. Minun mokani ei tosin ollut ihan kamala. Kunhan unohdin painaa sitä kytkintä. Ja reagoin opettajan "Kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin, kytkin" -kommenttiin liian hitaasti.
Ensi kerralla ajellaankin sitten Hämeenlinnan ihmeellisessä maailmassa keskellä kapeita yksisuuntaisia katuja ja vaistellään (sekopäisiä) mummoja. Ja ihan kolmen ajokerran verran.
Johtopäätös: Täytyy opetella vilkuilemaan nopeusrajoituksia ja kolmioita. Ja pitää opetella myös kuuntelemaan, mitä se vieressä istuja sanoo! Liian paljon meni ohi keskittyessä ajamiseen.
tiistai 24. marraskuuta 2009
"Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni."
Koeviikko on saapunut.
Koko eilinen ilta meni rattoisasti uskontoa lukiessa. Lähinnä tankkasin USA:n kristinuskoa pähkinänkuoressa. Siitäkin huolimatta, että USA:ssa valtio ja kirkko on erotettu toisistaan, vaikuttaa USA yhdeltä maailman uskonnollisimmista valtioista. Uskonto - ja erityisesti kristinusko - nostaa päätään poliittisten asioiden lisäksi myös arkipäivään liittyvissä asioissa. Yhden dollarin (en ole kauheasti tätä Ameriikan rahaa päässyt lähietäisyydeltä tutkimaan, joten muista en tiedä) seteleissä lukee "In God we trust". Sanaparsi "God bless America" on varsin tuttu poliitikkojen lausahtamana.
Fundamentalistikristityt tappavat aborttiklinikoilla työskenteleviä lääkäreitä, koska he tekevät abortteja pienille elämän aluille. Kaikilla on siis oikeus elää. Mutta fundamentalistikristityt kuitenkin eväävät aborttilääkärin oikeuden elää tappaessaan tämän.
Pietistit sanovat EI tapakristillisyydelle. Pietistien mukaan vain kunnon kristitty voi päästä taivaaseen. Vähän sama kuin jehovan todistajien kanssa. Paitsi, että eivät jehovan todistajatkaan enää taivaaseen mahdu, se on täysi jo.
"Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa" kuuluu Pelastusarmeijan tunnuslause. Mormonit kuuluvat omasta mielestään kristittyihin, muut tunnustuskunnat eivät ole samaa mieltä. Kieltämättä, miehen oikeus ottaa useita vaimoja syö kyllä tasa-arvoa. Sitten voi tosin miettiä, että naisella ei ole oikeutta toimia pappina roomalaiskatolisessa kirkossa ja evankelisluterisessakin käydään aika ajoin aiheesta kiivasta keskustelua. Onko se sitten tasa-arvoa?
"Yksin uskosta, yksin armosta" sanoo Luther. Ihmisen teoilla ei ole merkitystä taivaaseen pääsemisen kannalta, vain uskolla. Siinä menivät sukset ristiin roomalaiskatolilaisuuden kanssa. "Mitä enemmän teet hyviä asioita ja vähemmän pahoja, sen vähemmän aikaa joudut viettämään kiirastulessa", sanoo roomalaiskatolilainen.
Sitten vielä fundamentalistikiihkouskovaismuslimit, jotka räjäyttelevät autopommeja ja itsejään, kai silläkin jotain tekemistä uskonnon kanssa on.
Loppuun toteamus:
Niin kauan kuin minkä tahansa lahkon uskovaiset pysyvät minusta käännytysaikeineen kaukana, pysyn myös minä suvaitsevaisena. Kun raja on ylitetty, totean itselleni oikeuden kritisoida ja vastustaa kaikin mahdollisin tavoin.
Antakaa minun uskoa tai olla uskomatta omalla tavallani. En tarvitse tai kaipaa pelastusta, varsinkaan sellaisilta seurakunnilta, joissa pelastuminen on jo mahdotonta.
Koko eilinen ilta meni rattoisasti uskontoa lukiessa. Lähinnä tankkasin USA:n kristinuskoa pähkinänkuoressa. Siitäkin huolimatta, että USA:ssa valtio ja kirkko on erotettu toisistaan, vaikuttaa USA yhdeltä maailman uskonnollisimmista valtioista. Uskonto - ja erityisesti kristinusko - nostaa päätään poliittisten asioiden lisäksi myös arkipäivään liittyvissä asioissa. Yhden dollarin (en ole kauheasti tätä Ameriikan rahaa päässyt lähietäisyydeltä tutkimaan, joten muista en tiedä) seteleissä lukee "In God we trust". Sanaparsi "God bless America" on varsin tuttu poliitikkojen lausahtamana.
Fundamentalistikristityt tappavat aborttiklinikoilla työskenteleviä lääkäreitä, koska he tekevät abortteja pienille elämän aluille. Kaikilla on siis oikeus elää. Mutta fundamentalistikristityt kuitenkin eväävät aborttilääkärin oikeuden elää tappaessaan tämän.
Pietistit sanovat EI tapakristillisyydelle. Pietistien mukaan vain kunnon kristitty voi päästä taivaaseen. Vähän sama kuin jehovan todistajien kanssa. Paitsi, että eivät jehovan todistajatkaan enää taivaaseen mahdu, se on täysi jo.
"Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa" kuuluu Pelastusarmeijan tunnuslause. Mormonit kuuluvat omasta mielestään kristittyihin, muut tunnustuskunnat eivät ole samaa mieltä. Kieltämättä, miehen oikeus ottaa useita vaimoja syö kyllä tasa-arvoa. Sitten voi tosin miettiä, että naisella ei ole oikeutta toimia pappina roomalaiskatolisessa kirkossa ja evankelisluterisessakin käydään aika ajoin aiheesta kiivasta keskustelua. Onko se sitten tasa-arvoa?
"Yksin uskosta, yksin armosta" sanoo Luther. Ihmisen teoilla ei ole merkitystä taivaaseen pääsemisen kannalta, vain uskolla. Siinä menivät sukset ristiin roomalaiskatolilaisuuden kanssa. "Mitä enemmän teet hyviä asioita ja vähemmän pahoja, sen vähemmän aikaa joudut viettämään kiirastulessa", sanoo roomalaiskatolilainen.
Sitten vielä fundamentalistikiihkouskovaismuslimit, jotka räjäyttelevät autopommeja ja itsejään, kai silläkin jotain tekemistä uskonnon kanssa on.
Loppuun toteamus:
Niin kauan kuin minkä tahansa lahkon uskovaiset pysyvät minusta käännytysaikeineen kaukana, pysyn myös minä suvaitsevaisena. Kun raja on ylitetty, totean itselleni oikeuden kritisoida ja vastustaa kaikin mahdollisin tavoin.
Antakaa minun uskoa tai olla uskomatta omalla tavallani. En tarvitse tai kaipaa pelastusta, varsinkaan sellaisilta seurakunnilta, joissa pelastuminen on jo mahdotonta.
lauantai 21. marraskuuta 2009
Ensiapuilua
Johan oli taas päivä - ja vielä jatkuu vaan.
Herätys oli puoli kahdeksalta. Ei siinä muuten mitään, mutta on lauantai. Joku vain menee aina ilmoittamaan minut kaikenlaisiin juttuihin, kuten täksi viikonlopuksi EA1 -kurssille. Ei EA1:ssa mitään vikaa ole, päin vastoin, hyvä porukka kouluttautumassa ja kouluttaja osaa asiansa. Ei tarvitse pelätä kysyä, eikä tarvitse tuntea itseään typeräksi tai osaamattomaksi missään vaiheessa, niin kuin usein kaiken maailman koulutuksissa käy. Tauoilla juttu on kevyehköä ja viihdyttävää. Periaatteessahan kurssi menisi jopa eräänlaisesta rentoutumistavasta.
Tänään tuli harjoiteltua painelu-puhalluselvytystä käytännössä, samoin kuin kylkiasentoon kääntämistä ja painesiteen tekemistä. Sinänsä vanhoja juttuja ja jo ennestään tuttuja, mutta tämän päivän jälkeen näissä asioissa on vihdoin jonkinlainen varmuus. Ensimmäistä kertaa nämä jutut ovat oikeasti näiden kouluttamiseen pätevän henkilön opettamia.
Mutta sitten tämä päivän jatkuminen.
Saavuin vasta Tyrväntöön, mikä sinänsä on erityisen ihanaa: rakastan olla täällä, maaseutu jotenkin pukee minua loistavasti. On rauhallista ja niin edelleen. Rankan tästä päivästä tekee ihan oma laiskuus. Koeviikiko alkaa tiistaina uskonnolla, enkä ole oikeastaan edes avannut vielä kirjaa. (Ja EA-kurssihan jatkuu siis vielä huomenna.) Matematiikan harjoittelukin on jäänyt hyvin vähäiseksi, ja ainakin tällä hetkellä sisuskaluja kalvaa osaamattomuuden ja ymmärtämättömyyden tunne matematiikan suhteen.
Siis pitemmittä puheitta todennäköisyyslaskennan koukeroiden pariin, jotta pääsisi vielä huomenaamullakin samaan aikaan ylös sängystä.
Herätys oli puoli kahdeksalta. Ei siinä muuten mitään, mutta on lauantai. Joku vain menee aina ilmoittamaan minut kaikenlaisiin juttuihin, kuten täksi viikonlopuksi EA1 -kurssille. Ei EA1:ssa mitään vikaa ole, päin vastoin, hyvä porukka kouluttautumassa ja kouluttaja osaa asiansa. Ei tarvitse pelätä kysyä, eikä tarvitse tuntea itseään typeräksi tai osaamattomaksi missään vaiheessa, niin kuin usein kaiken maailman koulutuksissa käy. Tauoilla juttu on kevyehköä ja viihdyttävää. Periaatteessahan kurssi menisi jopa eräänlaisesta rentoutumistavasta.
Tänään tuli harjoiteltua painelu-puhalluselvytystä käytännössä, samoin kuin kylkiasentoon kääntämistä ja painesiteen tekemistä. Sinänsä vanhoja juttuja ja jo ennestään tuttuja, mutta tämän päivän jälkeen näissä asioissa on vihdoin jonkinlainen varmuus. Ensimmäistä kertaa nämä jutut ovat oikeasti näiden kouluttamiseen pätevän henkilön opettamia.
Mutta sitten tämä päivän jatkuminen.
Saavuin vasta Tyrväntöön, mikä sinänsä on erityisen ihanaa: rakastan olla täällä, maaseutu jotenkin pukee minua loistavasti. On rauhallista ja niin edelleen. Rankan tästä päivästä tekee ihan oma laiskuus. Koeviikiko alkaa tiistaina uskonnolla, enkä ole oikeastaan edes avannut vielä kirjaa. (Ja EA-kurssihan jatkuu siis vielä huomenna.) Matematiikan harjoittelukin on jäänyt hyvin vähäiseksi, ja ainakin tällä hetkellä sisuskaluja kalvaa osaamattomuuden ja ymmärtämättömyyden tunne matematiikan suhteen.
Siis pitemmittä puheitta todennäköisyyslaskennan koukeroiden pariin, jotta pääsisi vielä huomenaamullakin samaan aikaan ylös sängystä.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Sukkametsästys
Tänään oli pakko käydä tarkistamassa pyykinpesukoneen sisätilat. Polvistuin koneen eteen ja vilkuilin sisälle. Uskaltauduin ojentamaan käteni ja pyörittelemään pesurumpua ees ja taas, työnsin jopa pääni puoliksi sisäpuolelle. Tämän kaiken tarkoituksenahan oli selvittää, että syövätkö pesukoneet oikeasti sukkia.
Valitettavasti (tai toisaalta onneksi) pesurummussa olevat reiät olivat niin pieniä, ettei niistä kyllä minun tassuni kokoinen sukka mahtuisi - eikä kenenkään muunkaan tassun kokoinen sukka. Ihmeteltäväksi sitten jää, että missä välissä sukat oikein lähtevät lätkimään.
Kuukausi sitten ostin viisi paria aivan tavallisia sukkia. Tämän jälkeen olen nähnyt kyseisistä pareista yhdet kahdesti, yhdet yhden kerran ja yhdestä parista yksinäisen yksilön. Viisikymmentä prosenttia ostamistani sukista on ollut siis ensimmäisen käyttökerran jälkeen totaalisesti hukassa. Opiskelijana minulla ei olisi varaa ostaa sukkia kovin usein, mutta jos käytyäni läpi kaksi pyykkikoria, suuren pyykkikasan, oskarinoksan ja yhden pyykkitelineen en ole rikastunut sukkalöydöillä, ei minulla nähdäkseni ole muita vaihtoehtoja.
Tietenkin voisin vielä penkoa viiden muun perheenjäseneni vaatekaappien sisällöt. Mutta ähäkutti! Kolme kaappia olen jo penkonut, sukkasaldo ympyräinen nolla.
Jos tapaatte jossain kaupungilla tai muualla liikkuessanne sukkiani, olisin hyvin kiitollinen jos välittäisitte terveiset ja kotiinpaluuanelut.
Valitettavasti (tai toisaalta onneksi) pesurummussa olevat reiät olivat niin pieniä, ettei niistä kyllä minun tassuni kokoinen sukka mahtuisi - eikä kenenkään muunkaan tassun kokoinen sukka. Ihmeteltäväksi sitten jää, että missä välissä sukat oikein lähtevät lätkimään.
Kuukausi sitten ostin viisi paria aivan tavallisia sukkia. Tämän jälkeen olen nähnyt kyseisistä pareista yhdet kahdesti, yhdet yhden kerran ja yhdestä parista yksinäisen yksilön. Viisikymmentä prosenttia ostamistani sukista on ollut siis ensimmäisen käyttökerran jälkeen totaalisesti hukassa. Opiskelijana minulla ei olisi varaa ostaa sukkia kovin usein, mutta jos käytyäni läpi kaksi pyykkikoria, suuren pyykkikasan, oskarinoksan ja yhden pyykkitelineen en ole rikastunut sukkalöydöillä, ei minulla nähdäkseni ole muita vaihtoehtoja.
Tietenkin voisin vielä penkoa viiden muun perheenjäseneni vaatekaappien sisällöt. Mutta ähäkutti! Kolme kaappia olen jo penkonut, sukkasaldo ympyräinen nolla.
Jos tapaatte jossain kaupungilla tai muualla liikkuessanne sukkiani, olisin hyvin kiitollinen jos välittäisitte terveiset ja kotiinpaluuanelut.
torstai 19. marraskuuta 2009
Ovenavaamistaikatemppu
Yhdyssanahirviöt ovat ihania. Sen lisäksi, että ulkomaalaiset menevät niistä aivan sekaisin, saavat myös ihan tavalliset suomalaiset välillä raapia päätään kohdatessaan otsikonkaltaisen monsterin.
Mutta itse taikatemppuun.
Minulla on astetta heikompi nettiyhteys, joka toimii silloin, kun häntä huvittaa. Pitkien nettisessioiden yhteydessä oletan hänen ylikuumenevan, sillä silloin tomintavarmuusprosentti on huomattavasti alhaisempi. Toisinaan auttaa, kun repäisee hänet irti tietokoneesta, löyhyttelee ja puhaltelee hetken ja tökkäisee sitten takaisin kiinni.
Toisinaan ei auta. Silloin on turvauduttava järeämpiin aseisiin: on nostettava takapuolensa lämpöisestä nojatuolista, tarvittaessa laskettava näppäimistö sylistä pöydälle, käännyttävä ympäri, käveltävä kolme askelta ja avattava huoneen ovi. Ilmeisesti puu on liian rankkaa läpäistävää nettiaalloille, mitä lie sitten ovatkaan. (Tekniikan ihmelapsi puhuu.)
Ennen muinoin, kun huoneessani oli vielä erilainen järjestys, kärsin myös herra nettitikun toimimattomuudesta. Sainpahan kerran hyvät naurut: tulostimessani, joka sijaitsi tietokoneeni vieressä, oli paperi pystyssä. Yhtäkkiä netin toimivuus lakkasi ja yritin tehdä voitavani yhteyden palauttamiseksi. Hermostuttuani ja vaihdettuani muutaman astetta kovemman sanan itseni kanssa aloin tehdä sitä, mitä teen vain suuttuessani - siivota. Järjestelyn pyörteissä laitoin myös tulostimessa olevat paperit paremmin paikoilleen. Ja kas! Nyppäistyäni pystyssä olevan paperiyksilön pois tieltä alkoi netti taas pelittää! Siivoukset loppuivat siihen.
Tuolloin joskus nuoruudessa en ollut vielä oivaltanut oven avaamisen vaikutusta. Vaikka edelleenkin välillä lievästi sanottuna raivostun yhteyden jatkuvasta puuttuvuudesta voin vain kauhulla muistella aikoja, jolloin puolet tietokoneellaistumisajasta kului rattoisasti "repair" -nappulan paineluun ja yhteyden löytymisen odotteluun.
Mutta ei oven avaaminenkaan aina näköjään auta.
Mutta itse taikatemppuun.
Minulla on astetta heikompi nettiyhteys, joka toimii silloin, kun häntä huvittaa. Pitkien nettisessioiden yhteydessä oletan hänen ylikuumenevan, sillä silloin tomintavarmuusprosentti on huomattavasti alhaisempi. Toisinaan auttaa, kun repäisee hänet irti tietokoneesta, löyhyttelee ja puhaltelee hetken ja tökkäisee sitten takaisin kiinni.
Toisinaan ei auta. Silloin on turvauduttava järeämpiin aseisiin: on nostettava takapuolensa lämpöisestä nojatuolista, tarvittaessa laskettava näppäimistö sylistä pöydälle, käännyttävä ympäri, käveltävä kolme askelta ja avattava huoneen ovi. Ilmeisesti puu on liian rankkaa läpäistävää nettiaalloille, mitä lie sitten ovatkaan. (Tekniikan ihmelapsi puhuu.)
Ennen muinoin, kun huoneessani oli vielä erilainen järjestys, kärsin myös herra nettitikun toimimattomuudesta. Sainpahan kerran hyvät naurut: tulostimessani, joka sijaitsi tietokoneeni vieressä, oli paperi pystyssä. Yhtäkkiä netin toimivuus lakkasi ja yritin tehdä voitavani yhteyden palauttamiseksi. Hermostuttuani ja vaihdettuani muutaman astetta kovemman sanan itseni kanssa aloin tehdä sitä, mitä teen vain suuttuessani - siivota. Järjestelyn pyörteissä laitoin myös tulostimessa olevat paperit paremmin paikoilleen. Ja kas! Nyppäistyäni pystyssä olevan paperiyksilön pois tieltä alkoi netti taas pelittää! Siivoukset loppuivat siihen.
Tuolloin joskus nuoruudessa en ollut vielä oivaltanut oven avaamisen vaikutusta. Vaikka edelleenkin välillä lievästi sanottuna raivostun yhteyden jatkuvasta puuttuvuudesta voin vain kauhulla muistella aikoja, jolloin puolet tietokoneellaistumisajasta kului rattoisasti "repair" -nappulan paineluun ja yhteyden löytymisen odotteluun.
Mutta ei oven avaaminenkaan aina näköjään auta.
Alku aina hankala
Pitkällisen - tai ei niin kovinkaan pitkällisen pohdinnan jälkeen päätin lopulta aloittaa henkilökohtaisen blogin kirjoittamisen. Ajankohta aloittamiselle ei ole ehkä sieltä parhaimmasta päästä: muita asioita on hoidettavana ja kesken tällä hetkellä niin monta, etteivät kaikki sormet ja varpaat yhdessä riitä laskemiseen. Kuitenkin, on pakko päästä purkamaan sisälläni vellovaa tahtoa, pakkoa, halua päästä välillä hetkeksi irti arjesta tekemään jotain luovaa. (Ja kukapa sitä haluaisi lukea uskontoa, jos vain on mitä tahansa muuta tekemistä tarjolla.)
Hetken verran menee varmasti aikaa tähän blogisysteemiin totutteluun. Mutta sitten kun pääsen vauhtiin ei minua toivottavasti pysäytä mikään. Pusken läpi jykevän ja hataran! Vai miten se otsikko meni..?
Hetken verran menee varmasti aikaa tähän blogisysteemiin totutteluun. Mutta sitten kun pääsen vauhtiin ei minua toivottavasti pysäytä mikään. Pusken läpi jykevän ja hataran! Vai miten se otsikko meni..?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
