Hetki aikaa hengähtää

Taas on pari viikkoa elämästä mennyt kuin siivillä. Kisat ja niihin valmistautuminen, ajokoulu, koulu, potkiaiset, wanhat,... Kaikki wanhojen kuvatkin on tullut laitettua. Tai siis omat kuvat. Toisten kuvia en ole vielä saanut juuri mitään.

Kävin äsken palauttamassa yhden puolijoukkueteltan ja muuta rastilla tarvitsemaani roinaa. Teltta oli kuivumassa. Kiskoin sen ensiksi alas, raahasin väljemmille vesille ja aloin kauhean raivon vallassa repiä sitä suoriksi niistä tuhansista ja taas tuhansista rypyistä ja laskoksista. Ei ollut ihan helppo homma. Ja suoraan sanottuna: toiste en yksin puolaria pakkaa. Kaamea vitutus siinä vain iskee, kun koettaa pomppia rullan päällä, jotta mukaan tulisi mahdollisimman vähän ilmaa, ja samalla pomppia myös sen kohta rullattavan osuuden päällä samasta syystä. Hyvä lisä tähän kaikkeen on myös se, että minullahan ei ole tarpeeksi habaa, jotta jaksaisin nostaa puolijoukkueteltan ylös edes pakattuna. Ainakin kaksi kynttä meni siinä rytäkässä.

Autokoulu lähestyy loppuaan. Vielä on yksi ajotunti, ensi viikolla on kirjallinen koe. Siihenkin voisi tietysti harjoitella. Viimeksi ajaessani en tehnyt juurikaan virheitä. Sammutin kerran, sekin tapahtui parkkipaikalla niin, ettei kukaan edes nähnyt sitä, joten muu liikenne ei häiriintynyt. Kerran olin kääntyä väärälle kaistalle, mutta lippispäinen huomautti asiasta, joten virhettä ei tapahtunut. Kerran unohdin näyttää vilkkua ja kerran laitoin vilkun vasta hidastamisen ja ryhmittymisen jälkeen. Vilkkuvirheet huomasin itse. Nyt vain peukut pystyyn, että inssi menee yhtä hyvin. Ja oikeastaan vielä paremmin.

Netti jumittaa jo toista päivää, eikä toimi oikein kunnolla, jos ovi on kiinni. Mur.
Koulusta meni tänään sähköt useamman kerran sekunniksi. Sinne meni niiden valokuvien jakaminen. Mur.
Laitoin levällään olevat korut ja pinnit järjestykseen ja purkkeihin. Jes.
Koeviikosta tuli hyviä tuloksia. Jes.

Opettajat ei vät suostu maksamaan meidän kakkuja. Vanhempien wanhojentanssien jälkeen vanhemmille tarjottuja kakkuja jäi kaksi kokonaista ja puolikas pieni gluteeniton. Perjantaina saimme loistavan idean pienellä porukalla käydä syömässä kakkua, ja toisesta kakusta söimmekin vajaan neljänneksen. Kun olisimme hakeneet samat kakut jatkoille, saimme kuulla, että opettajat olivat pistelleet ne poskiinsa. Great. Rehtori on onneksi meidän puolella. Kyse on kuitenkin 45 eurosta (opettajille 70, koska me saimme kakut alennuksella) ja noin kahdestakymmenestä syöjästä. Itse en näe ongelmaa. Kakut maksetaan jommalla kummalla hinnalla meille, tai sitten meille ostetaan sillä rahalla kakkua. Opettajat vetoavat väärinkäsityksiin, jotka olisi kuitenkin voitu helposti korjata ja tarkistaa. Turha siis pullikoida vastaan.
Tämä episodi on aiheuttanut pahan mielen ainakin kahdelle opettajalle ja kiristänyt välejä näkyvästi. Argh. Onneksi minä en ole se, joka tästä pääasiassa valittaa. En varmaan jaksaisi.

Miten vaikeaa voi olla myöntää erehtyneensä ja pyytää anteeksi? Luulisi, että aikuiset ihmiset osaisivat tehdä asialle jotain. Mutta ikä ei näytä tuovan viisautta. Niistä ihmisistä näkee, henkilöstä riippuen, että joko häpeä tai vitutus on kova. Häpeä niillä, jotka ovat osallisia, vitutus niillä, jotka seuraavat periaatteessa ulkopuolelta, mutta jotka joutuvat todennäköisesti myös maksamaan. Kukaan ei kuitenkaan sano meille mitään. Eivät kehtaa. Keltään ei ole löytynyt sen vertaa selkärankaa.
Virheiden ja väärin tekemisen myöntäminen on rankkaa. Varsinkin, kun on auktoriteettiasemassa. Itse yritän pitää episodin ja muun koulunkäynnin erillään, mutta ei se oikein onnistu.
Hiiteen koko kakkusota.

Vielä pari päivää saan jännittää miehenpuolen puolesta - viettääkö hän armeijan vihreissä yhteensä kuusi vai kaksitoista kuukautta. Jälkimmäinen on todennäköisempi. Mutta ylihuomenna sen saa tietää. Perjantaina on valatilaisuus, jonne olen menossa anopin kyydillä. Kolme vuotta onnistuin välttelemään antamasta numeroani anopille, mutta viime sunnuntaina minun oli pakko alistua siihen. Ehkä tämä ei kaada maailmaa. Ja ehkä tämä oli jossain välissä kuitenkin edessä. Väistämättä. Äidilläni on kuitenkin olut miehenpuolen numero jo varmaan vuoden verran. Eli ehkä tästä selvitään.

Äitini muuten mainitsi miehenpuolelle tansseissani, että sitten joskus kun häät pidetään, niin niistä ei saa tulla kovin isot, sillä minä täydellisyydentavoitteluni kanssa hermostutan joko itseni tai lähimmäiseni. Kiitos äiti, nyt voit olla varma, että sinua ei ole kutsuttu. Pidetään sitten oikein pikkiriikkiset häät: maistraatti ja kaksi randomia todistajaa. Sen jälkeen syömään. Kuulostaako hyvältä? Periaatteessa kyllä kelpaisi. Minulla tosin on vähän muita suunnitelmia, joihin minun äidilläni ei ole mitään sanomista. Piste.
Näistä suunnitelmista joskus tulevaisuudessa. Nyt täytyy mennä tulostamaan CV ja työhakemus - haluaisin niin kovasti museo-oppaaksi Laurinmäelle! Hakemusten tulee olla perillä perjantaina.

Wish me luck, in everything.