Elämäni Lacrimosan mukaan

Välillä törmää musiikkikappaleisiin, jotka ovat aivan joltain itselle oudolta yhtyeeltä tai artistilta, mutta jotka saavat silti aivan täysin pauloihinsa. Viimeisimpänä minuun iskeneenä esimerkkinä on Cradle of Filthin Nymphetamine. Yleensä yhtye on mielestäni melko scheissea, mutta Nyphetamine ainakin sytyttää ja iskee. Tämähän tarkoittaa vain sitä, että muutakin tuotantoa on kuunneltava entistä kiinnostuneemmalla korvalla.

Jo parin vuoden ajan lempiyhtyeenäni on ollut Lacrimosa. Tähän tutustuin aikoinaan miehenpuolen kautta (kuten niin moneen muuhunkin yhtyeeseen tai artistiin...). Aluksi vihesin yhtyettä ja pidin musiikkia aivan kamalana. Sitten, kun kuuntelin jonkun aikaa, löytyi yksi hyvä kappale. En kehdannut tunnustaa miehenpuolelle pitäväni kappaleesta, ja koska se oli saksankielinen, en myöskään saanut selvää kappaleen nimestä tai sanoista. Jouduin salaa miehenpuolen ollessa poissa huoneesta käymään kurkkaamassa kappaleen nimen. Ja kun myöhemmin tuli aiheelliseksi jossain vaiheessa vaihtaa musiikkia, laitoin kuin varkain juuri tämän hyvän kappaleen soimaan.

Kappale oli Alleine Zu Zweit. Vielä tänäkin päivänä se on mielestäni yksi Lacrimosan tuotannon kirkkaimmista helmistä.

Kuuntelin Lacrimosaa lisää. Paljon. En ensiksi pitänyt synkemmistä kappaleista ja vain iloisemmat, ehkäpä sellaiset, joita voisi radiossakin soittaa, tuntuivat kuuntelemisen arvoisilta. Myöhemmin kuitenkin opin Lacrimosan tavoille, silloiset lempikappaleet vaihtuivat aiempaa synkempiin kappaleisiin. Välillä kuntelin ainoastaan pitkiä kappaleita, jotka hurmasivat minut teatraalisuudellaan.

Lacrimosa on johdattanut minut muunkin raskaamman musiikin pariin. Tai miehenpuoli, miten sen nyt ottaa. Tällä hetkellä kuuntelen YouTubesta aivan randomia Goottirock -yhtyettä, jonka nimeä en tiedä. Enkä tiedä edes kappaleen nimeä. Ainoa havaintoni on, että laulukieli on espanja. Mutta biisi on hyvä ja tarttuva! Jopa iloisen positiivinen.

Ja näin, minulla on laaja musiikkimaku. Vaihdoin Riverdanceen.