Postimerkit, nuo kutaleet, saivat minut pauloihinsa. Niiiiiin oli tarkoitus ostaa asiallisia, aikuismaisia ja ehkäpä maskuliinisia postimerkkejä.
Toisin kävi. Päädyin keijukaisiin kimalteella. Mies kiittää.
Kyyniseksi minua luonnehtivat. Oikeastaan se on paras luonnehdinta, joka minusta on tehty aikoihin. Itse tunnistin tämän piirteen itsestäni välittömästi. Täytyykin vielä keskustella sen yhden poliisin vaimon kanssa aiheesta kyynisyys. Ehkäpä hän ymmärtää minua silloin hieman paremmin.
Tänään oli verikoe. Oli muuten ihan kamalaa. En halua sellaiseen toiste. Yäkhyi.
Koulu ei mene hyvin. Minusta ei ilmeisesti tule työntekijää haluamaani ammattiin yksi, koska kyseinen kouluaine ei vaan suju. Menee koko ajan huonommin. Enkä oikeastaan edes tiedä, kuinka voisin opiskella sitä. En osaa.
Eikä minusta tule myöskään työntekijää haluamaani ammattiin kaksi, koska laiskapaskuuteni takia en koskaan pääse kyseiseen oppilaitokseen sisälle.
Enää voin luottaa vain valtion viralliseen ammatinvalintaoppaaseen. Ehkäpä minusta sittenkin tulee ammattiurheilija. Valitsen lajikseni sadan metrin aidat.
Ja koska olen tähänkin liian huono, täytyy varmaan tyytyä siihen valtion kakkosvaihtoehtoon, kehitysvamma-avustajaan. Jes. Tällä mennään pitkälle.
Sananen jos toinen minusta kehitysvamma-avustajana: kartan asiakkaita, puhun heistä pahaa työkavereiden kesken, nauran heille ja häpeän heitä, en pidä heitä itseni arvoisena, en pidä heitä kunnon työpanoksen arvoisina, minua iljettää heidän seuransa, vältän koskemista ja harrastan paljon käsienpesua.
Että terve. Tuonkin ammatin olisi saanut pois yksinkertaisella kysymyksellä: "Ovatko vanhukset ja vammaiset lähellä sydäntäsi?" Ammattiurheilijan olisi saanut heivattua veks kysymällä "Pidätkö kilpailutilanteista, jossa ihmiset laitetaan paremmuusjärjestykseen?" tai "Oletko harrastanut pitkään jotakin urheilulajia?". Hei haloo.
Työttömät elävät leveämmin kuin opiskelijat. Taidan ryhtyä työttömäksi.
Töistä puheen ollen - onkin taas se aika päivästä, kun on pakko käydä mollissa metsäsätämässä kesätöitä. Jos ei ensimmäisellä eikä toisella kerralla, niin sitten kolmannellakymmenellä seitsemännellä kenties?!
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Ylinopeutta ja muita liikennerikkeitä
Tunnustan. Rikon nykyään lakia omakätisesti lähes päivittäin. Syyllistyn ylinopeuksiin ja niin sanotuilla "vanhoila vihreillä" ajelemisiin. Tänäänkin ajoin puolisen kilometriä ilman valoja, vaikka autossa toimivat valot onkin.
Olen myös vaarantanut liikennettä ajamalla liian kovaa tilannenopeutta, olemalla epätarkka kevyen liikenteen suhteen ja jättämällä tasa-arvoiset risteykset liian vähälle huomiolle. Ja tämä kaikki alle viikossa!
Olen pahis, oikea katujen kauhu. Puolustuksekseni voin kuitenkin kertoa seuraavaa:
Ylinopeudet esiintyvät yleensä nopeusrajoituksen muuttuessa, ja niihin liittyy vaihteiden vaihtoa. Vanhoilla vihreillä olen ajellut, koska olen tullut melko kovaa mustan jään peittämään alamäkeen. Valot unohdin laittaa päälle, ihan vahinko se oli.
Kolmeen viimeiseen kohtaan minulla ei ole mitään puolustuksekseni sanottavaa. Omia mokia kaikki, ja pahimmassa tapauksessa olisi voinut jotain sattuakin. Onneksi ei ole sattunut. Vastaisuudessa on vain muistettava huomioida muu liikenne ja tienkäyttäjät paremmin.
Yhden hyvin suuren ja tärkeän pyynnön haluan kuitenkin esittää: hyvät jalankulkijat ja pyöräilijät, älkää aiheuttako nuorelle ja kokemattomalle, vasta ajokortin saaneelle autokuskille ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja suurta riskiä sydäninfarkiin kulkemalla pimeällä ilman asianmukaista heijastinvarustusta! Voi Luoja, kuinka voikaan pelästyä tien vieressä pelkästään paikallaan seisovaa mustiin pukeutunutta henkilöä, jonka olemassaolon valitettavasti huomaa vasta kymmenen metriä ennen kuin potentiaalinen yliajo voisi tapahtua.
Pyydän.
Olen myös vaarantanut liikennettä ajamalla liian kovaa tilannenopeutta, olemalla epätarkka kevyen liikenteen suhteen ja jättämällä tasa-arvoiset risteykset liian vähälle huomiolle. Ja tämä kaikki alle viikossa!
Olen pahis, oikea katujen kauhu. Puolustuksekseni voin kuitenkin kertoa seuraavaa:
Ylinopeudet esiintyvät yleensä nopeusrajoituksen muuttuessa, ja niihin liittyy vaihteiden vaihtoa. Vanhoilla vihreillä olen ajellut, koska olen tullut melko kovaa mustan jään peittämään alamäkeen. Valot unohdin laittaa päälle, ihan vahinko se oli.
Kolmeen viimeiseen kohtaan minulla ei ole mitään puolustuksekseni sanottavaa. Omia mokia kaikki, ja pahimmassa tapauksessa olisi voinut jotain sattuakin. Onneksi ei ole sattunut. Vastaisuudessa on vain muistettava huomioida muu liikenne ja tienkäyttäjät paremmin.
Yhden hyvin suuren ja tärkeän pyynnön haluan kuitenkin esittää: hyvät jalankulkijat ja pyöräilijät, älkää aiheuttako nuorelle ja kokemattomalle, vasta ajokortin saaneelle autokuskille ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja suurta riskiä sydäninfarkiin kulkemalla pimeällä ilman asianmukaista heijastinvarustusta! Voi Luoja, kuinka voikaan pelästyä tien vieressä pelkästään paikallaan seisovaa mustiin pukeutunutta henkilöä, jonka olemassaolon valitettavasti huomaa vasta kymmenen metriä ennen kuin potentiaalinen yliajo voisi tapahtua.
Pyydän.
torstai 4. maaliskuuta 2010
Hiusongelmia
Nyt se on tehty! Ensimmäiset viinat Alkosta haettu ihan omakätisesti. Kissanminttua tarttui mukaan.
Hiukset kiusaavat. Ja sikiävät kaksihaaraisia. Ja viisitoistahaaraisia. Niille pitäisi ilmeisesti tehdä jotain. Tai niin ainakin miehenpuoli väittää. Minulle itselleni riittää mukavan rentouttava iltapuuhastelu tukkani parissa kaksihaaraisia leikellen, mutta ilmeisesti miehenpuoleni kokee sen jotenkin turhauttavaksi ja vaatii minua menemään kampaajalle. Kuinka moni mies vaatii tyttöystäväänsä tai vaimoaan menemään kampaajalle? Oikein vaatimalla vaatii?!
Mahdan olla melko erikoisessa ja harvinaisessa asemassa.
Tosin, mies on luultavasti ihan oikeassa, sillä "kampaukseni" vasen puoli alkaa olla näkyvästi useita senttejä ylempänä kuin oikea puoli. Hmmm...
Tänään on ollut taas vaihteeksi ravinnon puolesta laatupäivä. Pari suklaapatukkaa, pari karjalanpiirakkaa munavoilla, pari donitsia, pari lasia Pepsiä ja pari kulausta Vissyä. Jee. Onneksi huomenna on luvassa ravintolailta tyttöjen kanssa Kojootissa. Ja sitä ennen hohtokeilaus! Nyt kun enää parantuisin maagisesti tästä jo pari viikkoa minua ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän piinanneesta ihmehorkasta, kuumeflunssakorvatulehduskurkkukipuVTI-nuhanenäväsymysheikotusmahasekaisin -tilasta. Huh. Ja ääneni haluan takaisin!
PS: Kirjalliset meni läpi kahdella virheellä kuvissa! Olen erityisen tyytyväinen. :) Inssi on maanantaina.
Hiukset kiusaavat. Ja sikiävät kaksihaaraisia. Ja viisitoistahaaraisia. Niille pitäisi ilmeisesti tehdä jotain. Tai niin ainakin miehenpuoli väittää. Minulle itselleni riittää mukavan rentouttava iltapuuhastelu tukkani parissa kaksihaaraisia leikellen, mutta ilmeisesti miehenpuoleni kokee sen jotenkin turhauttavaksi ja vaatii minua menemään kampaajalle. Kuinka moni mies vaatii tyttöystäväänsä tai vaimoaan menemään kampaajalle? Oikein vaatimalla vaatii?!
Mahdan olla melko erikoisessa ja harvinaisessa asemassa.
Tosin, mies on luultavasti ihan oikeassa, sillä "kampaukseni" vasen puoli alkaa olla näkyvästi useita senttejä ylempänä kuin oikea puoli. Hmmm...
Tänään on ollut taas vaihteeksi ravinnon puolesta laatupäivä. Pari suklaapatukkaa, pari karjalanpiirakkaa munavoilla, pari donitsia, pari lasia Pepsiä ja pari kulausta Vissyä. Jee. Onneksi huomenna on luvassa ravintolailta tyttöjen kanssa Kojootissa. Ja sitä ennen hohtokeilaus! Nyt kun enää parantuisin maagisesti tästä jo pari viikkoa minua ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän piinanneesta ihmehorkasta, kuumeflunssakorvatulehduskurkkukipuVTI-nuhanenäväsymysheikotusmahasekaisin -tilasta. Huh. Ja ääneni haluan takaisin!
PS: Kirjalliset meni läpi kahdella virheellä kuvissa! Olen erityisen tyytyväinen. :) Inssi on maanantaina.
tiistai 23. helmikuuta 2010
Hetki aikaa hengähtää
Taas on pari viikkoa elämästä mennyt kuin siivillä. Kisat ja niihin valmistautuminen, ajokoulu, koulu, potkiaiset, wanhat,... Kaikki wanhojen kuvatkin on tullut laitettua. Tai siis omat kuvat. Toisten kuvia en ole vielä saanut juuri mitään.
Kävin äsken palauttamassa yhden puolijoukkueteltan ja muuta rastilla tarvitsemaani roinaa. Teltta oli kuivumassa. Kiskoin sen ensiksi alas, raahasin väljemmille vesille ja aloin kauhean raivon vallassa repiä sitä suoriksi niistä tuhansista ja taas tuhansista rypyistä ja laskoksista. Ei ollut ihan helppo homma. Ja suoraan sanottuna: toiste en yksin puolaria pakkaa. Kaamea vitutus siinä vain iskee, kun koettaa pomppia rullan päällä, jotta mukaan tulisi mahdollisimman vähän ilmaa, ja samalla pomppia myös sen kohta rullattavan osuuden päällä samasta syystä. Hyvä lisä tähän kaikkeen on myös se, että minullahan ei ole tarpeeksi habaa, jotta jaksaisin nostaa puolijoukkueteltan ylös edes pakattuna. Ainakin kaksi kynttä meni siinä rytäkässä.
Autokoulu lähestyy loppuaan. Vielä on yksi ajotunti, ensi viikolla on kirjallinen koe. Siihenkin voisi tietysti harjoitella. Viimeksi ajaessani en tehnyt juurikaan virheitä. Sammutin kerran, sekin tapahtui parkkipaikalla niin, ettei kukaan edes nähnyt sitä, joten muu liikenne ei häiriintynyt. Kerran olin kääntyä väärälle kaistalle, mutta lippispäinen huomautti asiasta, joten virhettä ei tapahtunut. Kerran unohdin näyttää vilkkua ja kerran laitoin vilkun vasta hidastamisen ja ryhmittymisen jälkeen. Vilkkuvirheet huomasin itse. Nyt vain peukut pystyyn, että inssi menee yhtä hyvin. Ja oikeastaan vielä paremmin.
Netti jumittaa jo toista päivää, eikä toimi oikein kunnolla, jos ovi on kiinni. Mur.
Koulusta meni tänään sähköt useamman kerran sekunniksi. Sinne meni niiden valokuvien jakaminen. Mur.
Laitoin levällään olevat korut ja pinnit järjestykseen ja purkkeihin. Jes.
Koeviikosta tuli hyviä tuloksia. Jes.
Opettajat ei vät suostu maksamaan meidän kakkuja. Vanhempien wanhojentanssien jälkeen vanhemmille tarjottuja kakkuja jäi kaksi kokonaista ja puolikas pieni gluteeniton. Perjantaina saimme loistavan idean pienellä porukalla käydä syömässä kakkua, ja toisesta kakusta söimmekin vajaan neljänneksen. Kun olisimme hakeneet samat kakut jatkoille, saimme kuulla, että opettajat olivat pistelleet ne poskiinsa. Great. Rehtori on onneksi meidän puolella. Kyse on kuitenkin 45 eurosta (opettajille 70, koska me saimme kakut alennuksella) ja noin kahdestakymmenestä syöjästä. Itse en näe ongelmaa. Kakut maksetaan jommalla kummalla hinnalla meille, tai sitten meille ostetaan sillä rahalla kakkua. Opettajat vetoavat väärinkäsityksiin, jotka olisi kuitenkin voitu helposti korjata ja tarkistaa. Turha siis pullikoida vastaan.
Tämä episodi on aiheuttanut pahan mielen ainakin kahdelle opettajalle ja kiristänyt välejä näkyvästi. Argh. Onneksi minä en ole se, joka tästä pääasiassa valittaa. En varmaan jaksaisi.
Miten vaikeaa voi olla myöntää erehtyneensä ja pyytää anteeksi? Luulisi, että aikuiset ihmiset osaisivat tehdä asialle jotain. Mutta ikä ei näytä tuovan viisautta. Niistä ihmisistä näkee, henkilöstä riippuen, että joko häpeä tai vitutus on kova. Häpeä niillä, jotka ovat osallisia, vitutus niillä, jotka seuraavat periaatteessa ulkopuolelta, mutta jotka joutuvat todennäköisesti myös maksamaan. Kukaan ei kuitenkaan sano meille mitään. Eivät kehtaa. Keltään ei ole löytynyt sen vertaa selkärankaa.
Virheiden ja väärin tekemisen myöntäminen on rankkaa. Varsinkin, kun on auktoriteettiasemassa. Itse yritän pitää episodin ja muun koulunkäynnin erillään, mutta ei se oikein onnistu.
Hiiteen koko kakkusota.
Vielä pari päivää saan jännittää miehenpuolen puolesta - viettääkö hän armeijan vihreissä yhteensä kuusi vai kaksitoista kuukautta. Jälkimmäinen on todennäköisempi. Mutta ylihuomenna sen saa tietää. Perjantaina on valatilaisuus, jonne olen menossa anopin kyydillä. Kolme vuotta onnistuin välttelemään antamasta numeroani anopille, mutta viime sunnuntaina minun oli pakko alistua siihen. Ehkä tämä ei kaada maailmaa. Ja ehkä tämä oli jossain välissä kuitenkin edessä. Väistämättä. Äidilläni on kuitenkin olut miehenpuolen numero jo varmaan vuoden verran. Eli ehkä tästä selvitään.
Äitini muuten mainitsi miehenpuolelle tansseissani, että sitten joskus kun häät pidetään, niin niistä ei saa tulla kovin isot, sillä minä täydellisyydentavoitteluni kanssa hermostutan joko itseni tai lähimmäiseni. Kiitos äiti, nyt voit olla varma, että sinua ei ole kutsuttu. Pidetään sitten oikein pikkiriikkiset häät: maistraatti ja kaksi randomia todistajaa. Sen jälkeen syömään. Kuulostaako hyvältä? Periaatteessa kyllä kelpaisi. Minulla tosin on vähän muita suunnitelmia, joihin minun äidilläni ei ole mitään sanomista. Piste.
Näistä suunnitelmista joskus tulevaisuudessa. Nyt täytyy mennä tulostamaan CV ja työhakemus - haluaisin niin kovasti museo-oppaaksi Laurinmäelle! Hakemusten tulee olla perillä perjantaina.
Wish me luck, in everything.
Kävin äsken palauttamassa yhden puolijoukkueteltan ja muuta rastilla tarvitsemaani roinaa. Teltta oli kuivumassa. Kiskoin sen ensiksi alas, raahasin väljemmille vesille ja aloin kauhean raivon vallassa repiä sitä suoriksi niistä tuhansista ja taas tuhansista rypyistä ja laskoksista. Ei ollut ihan helppo homma. Ja suoraan sanottuna: toiste en yksin puolaria pakkaa. Kaamea vitutus siinä vain iskee, kun koettaa pomppia rullan päällä, jotta mukaan tulisi mahdollisimman vähän ilmaa, ja samalla pomppia myös sen kohta rullattavan osuuden päällä samasta syystä. Hyvä lisä tähän kaikkeen on myös se, että minullahan ei ole tarpeeksi habaa, jotta jaksaisin nostaa puolijoukkueteltan ylös edes pakattuna. Ainakin kaksi kynttä meni siinä rytäkässä.
Autokoulu lähestyy loppuaan. Vielä on yksi ajotunti, ensi viikolla on kirjallinen koe. Siihenkin voisi tietysti harjoitella. Viimeksi ajaessani en tehnyt juurikaan virheitä. Sammutin kerran, sekin tapahtui parkkipaikalla niin, ettei kukaan edes nähnyt sitä, joten muu liikenne ei häiriintynyt. Kerran olin kääntyä väärälle kaistalle, mutta lippispäinen huomautti asiasta, joten virhettä ei tapahtunut. Kerran unohdin näyttää vilkkua ja kerran laitoin vilkun vasta hidastamisen ja ryhmittymisen jälkeen. Vilkkuvirheet huomasin itse. Nyt vain peukut pystyyn, että inssi menee yhtä hyvin. Ja oikeastaan vielä paremmin.
Netti jumittaa jo toista päivää, eikä toimi oikein kunnolla, jos ovi on kiinni. Mur.
Koulusta meni tänään sähköt useamman kerran sekunniksi. Sinne meni niiden valokuvien jakaminen. Mur.
Laitoin levällään olevat korut ja pinnit järjestykseen ja purkkeihin. Jes.
Koeviikosta tuli hyviä tuloksia. Jes.
Opettajat ei vät suostu maksamaan meidän kakkuja. Vanhempien wanhojentanssien jälkeen vanhemmille tarjottuja kakkuja jäi kaksi kokonaista ja puolikas pieni gluteeniton. Perjantaina saimme loistavan idean pienellä porukalla käydä syömässä kakkua, ja toisesta kakusta söimmekin vajaan neljänneksen. Kun olisimme hakeneet samat kakut jatkoille, saimme kuulla, että opettajat olivat pistelleet ne poskiinsa. Great. Rehtori on onneksi meidän puolella. Kyse on kuitenkin 45 eurosta (opettajille 70, koska me saimme kakut alennuksella) ja noin kahdestakymmenestä syöjästä. Itse en näe ongelmaa. Kakut maksetaan jommalla kummalla hinnalla meille, tai sitten meille ostetaan sillä rahalla kakkua. Opettajat vetoavat väärinkäsityksiin, jotka olisi kuitenkin voitu helposti korjata ja tarkistaa. Turha siis pullikoida vastaan.
Tämä episodi on aiheuttanut pahan mielen ainakin kahdelle opettajalle ja kiristänyt välejä näkyvästi. Argh. Onneksi minä en ole se, joka tästä pääasiassa valittaa. En varmaan jaksaisi.
Miten vaikeaa voi olla myöntää erehtyneensä ja pyytää anteeksi? Luulisi, että aikuiset ihmiset osaisivat tehdä asialle jotain. Mutta ikä ei näytä tuovan viisautta. Niistä ihmisistä näkee, henkilöstä riippuen, että joko häpeä tai vitutus on kova. Häpeä niillä, jotka ovat osallisia, vitutus niillä, jotka seuraavat periaatteessa ulkopuolelta, mutta jotka joutuvat todennäköisesti myös maksamaan. Kukaan ei kuitenkaan sano meille mitään. Eivät kehtaa. Keltään ei ole löytynyt sen vertaa selkärankaa.
Virheiden ja väärin tekemisen myöntäminen on rankkaa. Varsinkin, kun on auktoriteettiasemassa. Itse yritän pitää episodin ja muun koulunkäynnin erillään, mutta ei se oikein onnistu.
Hiiteen koko kakkusota.
Vielä pari päivää saan jännittää miehenpuolen puolesta - viettääkö hän armeijan vihreissä yhteensä kuusi vai kaksitoista kuukautta. Jälkimmäinen on todennäköisempi. Mutta ylihuomenna sen saa tietää. Perjantaina on valatilaisuus, jonne olen menossa anopin kyydillä. Kolme vuotta onnistuin välttelemään antamasta numeroani anopille, mutta viime sunnuntaina minun oli pakko alistua siihen. Ehkä tämä ei kaada maailmaa. Ja ehkä tämä oli jossain välissä kuitenkin edessä. Väistämättä. Äidilläni on kuitenkin olut miehenpuolen numero jo varmaan vuoden verran. Eli ehkä tästä selvitään.
Äitini muuten mainitsi miehenpuolelle tansseissani, että sitten joskus kun häät pidetään, niin niistä ei saa tulla kovin isot, sillä minä täydellisyydentavoitteluni kanssa hermostutan joko itseni tai lähimmäiseni. Kiitos äiti, nyt voit olla varma, että sinua ei ole kutsuttu. Pidetään sitten oikein pikkiriikkiset häät: maistraatti ja kaksi randomia todistajaa. Sen jälkeen syömään. Kuulostaako hyvältä? Periaatteessa kyllä kelpaisi. Minulla tosin on vähän muita suunnitelmia, joihin minun äidilläni ei ole mitään sanomista. Piste.
Näistä suunnitelmista joskus tulevaisuudessa. Nyt täytyy mennä tulostamaan CV ja työhakemus - haluaisin niin kovasti museo-oppaaksi Laurinmäelle! Hakemusten tulee olla perillä perjantaina.
Wish me luck, in everything.
tiistai 9. helmikuuta 2010
Elämäni Lacrimosan mukaan
Välillä törmää musiikkikappaleisiin, jotka ovat aivan joltain itselle oudolta yhtyeeltä tai artistilta, mutta jotka saavat silti aivan täysin pauloihinsa. Viimeisimpänä minuun iskeneenä esimerkkinä on Cradle of Filthin Nymphetamine. Yleensä yhtye on mielestäni melko scheissea, mutta Nyphetamine ainakin sytyttää ja iskee. Tämähän tarkoittaa vain sitä, että muutakin tuotantoa on kuunneltava entistä kiinnostuneemmalla korvalla.
Jo parin vuoden ajan lempiyhtyeenäni on ollut Lacrimosa. Tähän tutustuin aikoinaan miehenpuolen kautta (kuten niin moneen muuhunkin yhtyeeseen tai artistiin...). Aluksi vihesin yhtyettä ja pidin musiikkia aivan kamalana. Sitten, kun kuuntelin jonkun aikaa, löytyi yksi hyvä kappale. En kehdannut tunnustaa miehenpuolelle pitäväni kappaleesta, ja koska se oli saksankielinen, en myöskään saanut selvää kappaleen nimestä tai sanoista. Jouduin salaa miehenpuolen ollessa poissa huoneesta käymään kurkkaamassa kappaleen nimen. Ja kun myöhemmin tuli aiheelliseksi jossain vaiheessa vaihtaa musiikkia, laitoin kuin varkain juuri tämän hyvän kappaleen soimaan.
Kappale oli Alleine Zu Zweit. Vielä tänäkin päivänä se on mielestäni yksi Lacrimosan tuotannon kirkkaimmista helmistä.
Kuuntelin Lacrimosaa lisää. Paljon. En ensiksi pitänyt synkemmistä kappaleista ja vain iloisemmat, ehkäpä sellaiset, joita voisi radiossakin soittaa, tuntuivat kuuntelemisen arvoisilta. Myöhemmin kuitenkin opin Lacrimosan tavoille, silloiset lempikappaleet vaihtuivat aiempaa synkempiin kappaleisiin. Välillä kuntelin ainoastaan pitkiä kappaleita, jotka hurmasivat minut teatraalisuudellaan.
Lacrimosa on johdattanut minut muunkin raskaamman musiikin pariin. Tai miehenpuoli, miten sen nyt ottaa. Tällä hetkellä kuuntelen YouTubesta aivan randomia Goottirock -yhtyettä, jonka nimeä en tiedä. Enkä tiedä edes kappaleen nimeä. Ainoa havaintoni on, että laulukieli on espanja. Mutta biisi on hyvä ja tarttuva! Jopa iloisen positiivinen.
Ja näin, minulla on laaja musiikkimaku. Vaihdoin Riverdanceen.
Jo parin vuoden ajan lempiyhtyeenäni on ollut Lacrimosa. Tähän tutustuin aikoinaan miehenpuolen kautta (kuten niin moneen muuhunkin yhtyeeseen tai artistiin...). Aluksi vihesin yhtyettä ja pidin musiikkia aivan kamalana. Sitten, kun kuuntelin jonkun aikaa, löytyi yksi hyvä kappale. En kehdannut tunnustaa miehenpuolelle pitäväni kappaleesta, ja koska se oli saksankielinen, en myöskään saanut selvää kappaleen nimestä tai sanoista. Jouduin salaa miehenpuolen ollessa poissa huoneesta käymään kurkkaamassa kappaleen nimen. Ja kun myöhemmin tuli aiheelliseksi jossain vaiheessa vaihtaa musiikkia, laitoin kuin varkain juuri tämän hyvän kappaleen soimaan.
Kappale oli Alleine Zu Zweit. Vielä tänäkin päivänä se on mielestäni yksi Lacrimosan tuotannon kirkkaimmista helmistä.
Kuuntelin Lacrimosaa lisää. Paljon. En ensiksi pitänyt synkemmistä kappaleista ja vain iloisemmat, ehkäpä sellaiset, joita voisi radiossakin soittaa, tuntuivat kuuntelemisen arvoisilta. Myöhemmin kuitenkin opin Lacrimosan tavoille, silloiset lempikappaleet vaihtuivat aiempaa synkempiin kappaleisiin. Välillä kuntelin ainoastaan pitkiä kappaleita, jotka hurmasivat minut teatraalisuudellaan.
Lacrimosa on johdattanut minut muunkin raskaamman musiikin pariin. Tai miehenpuoli, miten sen nyt ottaa. Tällä hetkellä kuuntelen YouTubesta aivan randomia Goottirock -yhtyettä, jonka nimeä en tiedä. Enkä tiedä edes kappaleen nimeä. Ainoa havaintoni on, että laulukieli on espanja. Mutta biisi on hyvä ja tarttuva! Jopa iloisen positiivinen.
Ja näin, minulla on laaja musiikkimaku. Vaihdoin Riverdanceen.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Välikatsaus
YouTube ei toimi.
Tai siis varmaan toimii oikeasti, mutta ei tällä koneella. Tällä koneella ei myöskään ole Spotify:ta. Eikä liioin muuta musiikkia missään muodossa.
Kovin yksinäiseksi sitä itsensä tuntee, kun ei ole mitään, mitä kuunella. Mp3-soitinkin kun jäi ottamatta mukaan. Että tiistaina saakin sitten taas kuunnella musiikkia.
Olen viimeisen kolmen viikon ajan tutkinut M. A. Castrénia. Tänään vihdoin sain tutkimukseni päätökseen, vielä tietysti voisi harkita yhden kirjan loppuun lukemista. Epätoivouksissani ja tylsistyksissäni päädyin tänään myös etsimään tietoa netistä kyseisestä ihmisestä ja tämän elämästä. Ja eihän kukaan tietenkään ollut kirjoittanut mitään edellisen etsintäkerran jälkeen.
Periaatteessa tämä Castrén oli oikein mielenkiintoinen tyyppi, tai ainakin hänen tutkimuksensa ja matkansa olivat - ovat - mielenkiintoisia. Olen ollut jo pitkän aikaa viehtynyt suomalaissukuisiin kansoihin kielineen ja kulttuureineen. Nyt tuli vihdoin joku syy lukea niistä oikein kunnolla. Olisin kuitenkin halunnut lukea hieman enemmän itse tutkimustuloksista, enkä niinkään matkoista. Parhaita osia kirjassa olivat, kuinka sana "koti" ja fraasi "mennä kotiin" tulevat saamen kielestä. Saamelaisethan siis asuvat kodissa.
Pienet yksityiskohdat, kuten "Oli niin kylmä, että viinakin jäätyi pulloon", luettelisin myös kirjan parhaimpaan antiin. Ja koska en mitenkään erityisesti ole perehtynyt Venäjän maantieteeseen (vaikka haluaisinkin kyllä, ihan oikeasti!), olisivat vaikka huonostikin piirretyt kartat siellä täällä tuoneet mahtavan lisän ja hieman ymmärrystä, esimerkiksi kahden paikan välimatkan suhteen.
Samalla kun googlailin Castrénia päädyin googlailemaan myös miehenpuolen sukunimeä. Ja sitten taas innostuin sukututkailemaan. Vähän huono aika kyseiselle, kieltämättä, kun huomenna on koeviikon viimeinen koe ja siihen tutkimusmatkailijatutkielmaankin meni aika paljon aikaa. Siitä huolimatta pommitin miehenpuolta kysymysliudalla Facebookissa. Miehenpuolen sisko autuaasti vastaili kaikkeen, mihin vastauksen tiesi. Loppuihin hän toivoi minun ottavan selvää ja kertomaan hänellekin. Eli kun taas parin viikon kulutua menen käymään anopin luona, saankin tentata kyseistä ihmistä kysymyksilläni useamman tovin. Ja kaikki varmaan tykkää, anoppi erityisesti?
Parista viikosta puheen ollen, ensi viikonloppuna onkin kisat. Perjantai-iltana pitäisi mennä kasaaman telttoja rastipaikalle, lauantaina samaan paikkaan pitäisi raahautua aamusta. Kotiin pääsee illasta, aikaisintaan kahdeksalta. On taas pitkä päivä tulossa tämän tytön varpaille, jotka koekisassa hieman paleltuivat pahasti. Toivokaamme siis suhteellisen lämmintä keliä. Saman viikonlopun sunnuntaina on myös lippukunnan vuosikokous. Sinne myös.
Seuraavana viikonloppuna onkin taas vähän äksöniä. Tai erityisesti jo ennen viikonloppua - potkiaiset keskiviikkoiltana, wanhat torstai-iltana ja wanhojen jatkot perjantai-iltana. Lauantaiaamuna jatkopaikan siivous ja sen jälkeen saakin mennä tenttaamaan sitä anoppia ja viettää toivottavasti koulu- ja partiovapaan viikonlopun pitkästä aikaa! Ihan tervetullutta, sanon minä. Niin, se onkin sitten viimeinen viikonloppu alaikäisenä. Tai toiseksi viimeinen, miten sen nyt ottaa. Kuitenkin.
Tai siis varmaan toimii oikeasti, mutta ei tällä koneella. Tällä koneella ei myöskään ole Spotify:ta. Eikä liioin muuta musiikkia missään muodossa.
Kovin yksinäiseksi sitä itsensä tuntee, kun ei ole mitään, mitä kuunella. Mp3-soitinkin kun jäi ottamatta mukaan. Että tiistaina saakin sitten taas kuunnella musiikkia.
Olen viimeisen kolmen viikon ajan tutkinut M. A. Castrénia. Tänään vihdoin sain tutkimukseni päätökseen, vielä tietysti voisi harkita yhden kirjan loppuun lukemista. Epätoivouksissani ja tylsistyksissäni päädyin tänään myös etsimään tietoa netistä kyseisestä ihmisestä ja tämän elämästä. Ja eihän kukaan tietenkään ollut kirjoittanut mitään edellisen etsintäkerran jälkeen.
Periaatteessa tämä Castrén oli oikein mielenkiintoinen tyyppi, tai ainakin hänen tutkimuksensa ja matkansa olivat - ovat - mielenkiintoisia. Olen ollut jo pitkän aikaa viehtynyt suomalaissukuisiin kansoihin kielineen ja kulttuureineen. Nyt tuli vihdoin joku syy lukea niistä oikein kunnolla. Olisin kuitenkin halunnut lukea hieman enemmän itse tutkimustuloksista, enkä niinkään matkoista. Parhaita osia kirjassa olivat, kuinka sana "koti" ja fraasi "mennä kotiin" tulevat saamen kielestä. Saamelaisethan siis asuvat kodissa.
Pienet yksityiskohdat, kuten "Oli niin kylmä, että viinakin jäätyi pulloon", luettelisin myös kirjan parhaimpaan antiin. Ja koska en mitenkään erityisesti ole perehtynyt Venäjän maantieteeseen (vaikka haluaisinkin kyllä, ihan oikeasti!), olisivat vaikka huonostikin piirretyt kartat siellä täällä tuoneet mahtavan lisän ja hieman ymmärrystä, esimerkiksi kahden paikan välimatkan suhteen.
Samalla kun googlailin Castrénia päädyin googlailemaan myös miehenpuolen sukunimeä. Ja sitten taas innostuin sukututkailemaan. Vähän huono aika kyseiselle, kieltämättä, kun huomenna on koeviikon viimeinen koe ja siihen tutkimusmatkailijatutkielmaankin meni aika paljon aikaa. Siitä huolimatta pommitin miehenpuolta kysymysliudalla Facebookissa. Miehenpuolen sisko autuaasti vastaili kaikkeen, mihin vastauksen tiesi. Loppuihin hän toivoi minun ottavan selvää ja kertomaan hänellekin. Eli kun taas parin viikon kulutua menen käymään anopin luona, saankin tentata kyseistä ihmistä kysymyksilläni useamman tovin. Ja kaikki varmaan tykkää, anoppi erityisesti?
Parista viikosta puheen ollen, ensi viikonloppuna onkin kisat. Perjantai-iltana pitäisi mennä kasaaman telttoja rastipaikalle, lauantaina samaan paikkaan pitäisi raahautua aamusta. Kotiin pääsee illasta, aikaisintaan kahdeksalta. On taas pitkä päivä tulossa tämän tytön varpaille, jotka koekisassa hieman paleltuivat pahasti. Toivokaamme siis suhteellisen lämmintä keliä. Saman viikonlopun sunnuntaina on myös lippukunnan vuosikokous. Sinne myös.
Seuraavana viikonloppuna onkin taas vähän äksöniä. Tai erityisesti jo ennen viikonloppua - potkiaiset keskiviikkoiltana, wanhat torstai-iltana ja wanhojen jatkot perjantai-iltana. Lauantaiaamuna jatkopaikan siivous ja sen jälkeen saakin mennä tenttaamaan sitä anoppia ja viettää toivottavasti koulu- ja partiovapaan viikonlopun pitkästä aikaa! Ihan tervetullutta, sanon minä. Niin, se onkin sitten viimeinen viikonloppu alaikäisenä. Tai toiseksi viimeinen, miten sen nyt ottaa. Kuitenkin.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Aika
Tuo uusiutuva luonnonvara, mihin olet hävinnyt minun elämästäni!?
Haluan sinut heti takaisin!
En halua edes muistella, mitä kaikkia asioita pitäisi tehdä, tai mitä on meneillään.
Ainakin minun pitäisi tällä hetkellä olla jossain ihan muualla, kuin kirjoittamassa blogia.
Valitsen ne asiat, jotka tunnen tärkeiksi, mutta en mielekkäiksi. Jos valitsisin mielekkäät asiat, olisin surullinen, sillä en ehtisi suorittaa tärkeitä asioita. Nyt tunnen itseni surulliseksi, sillä en voi tehdä asioita, joista pidän.
Eläkettä odotellessa.
Haluan sinut heti takaisin!
En halua edes muistella, mitä kaikkia asioita pitäisi tehdä, tai mitä on meneillään.
Ainakin minun pitäisi tällä hetkellä olla jossain ihan muualla, kuin kirjoittamassa blogia.
Valitsen ne asiat, jotka tunnen tärkeiksi, mutta en mielekkäiksi. Jos valitsisin mielekkäät asiat, olisin surullinen, sillä en ehtisi suorittaa tärkeitä asioita. Nyt tunnen itseni surulliseksi, sillä en voi tehdä asioita, joista pidän.
Eläkettä odotellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
